Riitta Pietilä

Minä haluan elää maailmassa, jossa ei sodita. Minä haluan, että kaikki saavat elää maailmassa, jossa ei sodita. Siis??????? Tämmöisenä aikana, kun maailmanlaajuinen virus on saanut ihmiset järjettömästi syyttelemään toisiaan perheissäkin, kun Suomi on vahvistanut historiansa kalleimman hävittäjähankinnan ja Ukrainan räjähdysherkkä tilanne odottaa vai sitä yhtä kipinää. ( Joka pari päivää tämän kirjoitettuani jo leimahti liekkiin.)

Olenko minä tyhmä? En. En tiedä yhtään järkisyytä, joka osoittaisi, että sota on parempi kuin rauhantila, diplomatia tai edes jonkinlainen neuvotteluyhteys. En myöskään tunne yhtään ihmistä, joka sanoo haluavansa sotaa, mutta tunnen monia, jotka ovat paenneet sotaa ja väkivaltaa – koska haluaisivat elää rauhassa, niinkuin kaikki tuntemani ihmiset. Mutta jos kukaan ei tahdo sotaa, niin miksi niitä silti syntyy? Tai oikeammin, miksi niitä järjestetään, sillä kun seuraa uutisia, ei voi välttyä ajatukselta, että tässä nyt lietsotaan ja suorastaan odotetaan sitä. Kysytäänpä, kuka sodasta hyötyy? Ihmisetkö, jotka menettävät kotinsa, työnsä, elantonsa ja perheensä? Vaiko sotilaat, jotka menettävät kenties jäsenensä, mielenterveytensä ja ihmisyytensä? Häviäjätkö tai näennäiset voittajatko, jotka molemmat kärsivät monenlaisia tappioita? Ainoita hyötyjiä ovat asetehtailijat ym toimijat, jotka konflikteilla rikastuvat.

Jos siis sodassa ei ole voittajia, niin eikö olisi kaikkien osapuolien etu ratkaista kiistat neuvotteluteitse jo ennen koko suurta hävitystä. Koska neuvottelupöytään on lopulta kuitenkin palattava, jos ylipäätänsä aiotaan jotenkin elää ja toimia.

On yleinen väittämä, että sota on välttämätön paha. Onko se totta? Jos minä en tahdo ketään lyödä, kiduttaa, enkä tappaa yksityishenkilönä, miksi siihen pitäisi suostua sodan nimissä. Tai minkään aatteen tai uskonnon nimissä? Onko meillä oikeus kieltäytyä väkivallasta, jos meitä siihen painostetaan? Mielestäni ei vain oikeus, vaan velvollisuus. Näin tehdessään ihminen voi kyllä tulla vangituksi, jopa tapetuksikin tomintansa vuoksi, mutta ei se tee siitä toiminnasta väärää. Minulta on usein kysytty, mitä tekisin, jos joku kadulla kulkiessamme hyökkäisi ystäväni kimppuun. Minulla ei ole siihen varmaa vastausta, mutta en ole kovin kookas, enkä edes harrasta mitään itsepuolustuslajia. Minä en ole elämässäni joutunut fyysisen väkivallan kohteeksi, ellei lasketa paria huonosti tähdättyä nyrkiniskua. Mutta ei kai tarvitse kokea väkivaltaa, voidakseen olla siitä jotain mieltä. Kaikki ymmärtävät kyllä, mitä se aiheuttaa ja miltä väkivalta tuntuu, niin fyysinen kuin henkinenkin.

Ehkä tämän kaiken takana on syvimmiltään kuolemanpelko. Kuolema on kuitenkin itse asiassa yhdistävä tekijä meidän ihmisten kesken, sehän kohtaa aikanaan meitä jokaista, tavalla tai toisella. Ehkä on sitten kuitenkin enemmän kysymys siitä, miten ja minkälaista elämää haluan elää. Jos minä voin elää vain tappamalla toisen ihmisen, en tiedä tahtoisinko. Tai edes pystyisinkö.

Minä en usko väkivaltaan, minä uskon hyvään. Hyvään itsessäni ja kaikissa ihmisissä, tässä elämänärjestyksessä ja maailmankaikkeudessa. Olenko siis naiivi? En. Koska hyvyys sen monissa muodoissa on kaikista sodista huolimatta se asia, joka pitää maailman koossa, yhteiskunnat toimivina, perheet ja yhteisöt yhdessä ja ihmiset ihmisinä. Väkivalta rikkoo ja hajoittaa, välittäminen, auttaminen ja rakkaus parantaa, nostaa ja rakentaa. Niinäkin hetkinä, kun olemme masentuneita, uupuneita ja toivottomia, pienikin ystävällinen ele, sana, halaus voi auttaa meidät sen hetken yli. Kyky ymmärtää erilaisia ihmisiä on tärkeä, erilaisuus ei ole uhka eikä etu, se on vain erilaisuutta. Ihmisinä olemme samanlaisia; ajattelemme, tunnemme, toimimme. Ja haluamme elää rauhassa ja toteuttaa omia unelmiamme.

Ymmärrän kyllä, etten minä saa kaikkia maailman sotia loppumaan, mutta minä voin opetella kohtelemaan kaikkia kohtaamiani ihmisiä inhimillisesti, heitäkin, joiden kanssa olen isosti eri mieltä. Voin oppia ratkaisemaan erimielisyyksiä  ilman painostamista ja väkivaltaa ja silloinhan minä estän sodat omassa maailmassani. Ja mitä useampi ihminen niin tekee, sitä vähemmän sotia maailmassa.

Usein sanotaan, että ei ihminen osaa eikä voi, mutta näinä yhteisöelämän vuosina olen oppinut ainakin sen, että ihminen voi paljon, enemmän kuin luuleekaan. Meissä kaikissa on mahdollisuutena kaikki hyvä ja kaunis mitä kuvitella saattaa ja vielä paljon enemmän. Paljon hyvää ja kaunista. Minä uskon siihen, minä näen sitä joka päivä. Ja minä koetan tehdä siitä totta joka päivä. Koska minä haluan elää maailmassa, jossa ei sodita.

 Pirjo Rautiainen

  Luin vastikään syvää elämänviisautta sisältäneen mietteen, suorastaan käänteisen elämänohjeen. Mitä enemmän kaiutin sitä tajunnassani, sitä enemmän se kuvastui minulle kuin oraakkelin neuvona tai zeniläisenä salaviisautena. Se kuuluu näin:  ”Kaikki ei-välttämätön on syytä siirtää tuonnemmaksi.”

  Oikeasti se on erään sote-alueen pandemiapäällikön ohje, kuinka elää ja käyttäytyä näinä päivinä.

Sarkastisuudesta toivuttuani alan siis pohtia, mikä on välttämätöntä. Kyllähän se vakavoittaa. Punnitsen hyötyjä ja haittoja ja lopulta vaa´alle päätyy jo oma mittapuukin. Terveys on tärkeää, mutta myös pelko, tiedostamattomuus ja elämättömyys ovat sairastuttavia tekijöitä.

  Ei-välttämättömällä siis em. yhteydessä tarkoitetaan matkustamista, kokoontumista, yleisötapahtumia ja sosiaalista kanssakäymistä. Tuntuupa niin helpottavalta, kun ei tarvitsekaan… Olenko löytämässä mahtavaa sisäistä virettä vai käpertynyt pelon turvalliseen huomaan, kaavojen kankeuteen ja kankeuden suorittamiseen?

  Elämässä ja ihmisyydessä riittää ihmettelemistä ja innostumisen aihetta sinään, siitä ei mikään muu ihmistä rajoita kuin ihminen itse itsensä. Sisäisten rajoitusten tutkiminen ja vapauttaminen tuo merkityksellisyyttä ja virtaa elämään. Nämä ovat välttämättömiä asioita. Joten – onko ajan hetki tuonutkin minut lähemmäksi ydinkysymyksiä?

  Asioiden tuonnemmaksi siirtäminen on myös tuttua.  Lykkäämistä ja saamattomuutta, jossa vain villakoirat kasvavat ja ydin on hukassa. Toisinaan kärsivällinen priorisointi kypsyttää hyvänkin sadon.  Intuitio etsii reittinsä, kun ei turvaudu samoihin tai saneltuihin väyliin. Tartu hetkeen, tartu intuitioon! Se pitää tietoisuuden elävänä, joka on taas yksi välttämätön asia.

  Elämää ei voi siirtää tuonnemmaksi, laittaa syväjäähän ja ottaa esille, sitten kun minulle sopii. Tai voihan niin tehdä vaan onttoahan se on. Sielun kevät on aina siinä kohti, kun löydän itselleni ominaisen reitin hyvän voimaan.

  ”Kaikki ei-välttämätön on syytä siirtää tuonnemmaksi” olisi varteenotettava suuntaviitta myös Suomen puolustusvoimien hävittäjähankinnoille. Tähän mennessä yleisesti on enimmäkseen pohdittu millaista mallia ne mahdollisesti tulevat olemaan, eikä sitä, ovatko ne ollenkaan välttämättömiä ja tarpeellisia.

  Sehän siinä vaarana on, että kun riittävästi pohtii, välttämättömyys näyttäytyykin eri suunnalla, erilaisissa ratkaisuissa. Elämän voimien kasvukohtia ja tämänkin hetken kysymysmerkkejä ei ratkaista hävittäjillä, ei yhteiskunnallisesti eikä varsinkaan yksilöllisesti. Ja yksilöistähän heräymys ja muutos alkaa. Se alkaa juuri nyt, carpe diem!

    Pirjo Rautiainen                                        

  Onko olemassa tärkeämpää kysymystä kuin ”kuka minä olen” ? Sillä kukaan toinen ei voi vastata siihen kysymykseen.

  Vaikka näkijä katsoisi sieluuni ja henkeeni, sanoittaisi aavistukseni ja paljastaisi pimentokohdat, sekään ei pelkästään riitä. Minun itsenikin on kyettävä vastaamaan itselleni, kuka minä olen.

  Vastaus jää kuitenkin aina auki. Sen on hyväkin jäädä terveellä tavalla avoimeksi, koska silloin olen totuudenetsijä.

  Päädyin pohtimaan aihetta ajatellessani, että kuinkahan moni ihminen joutuukin itseasiassa kohtaamaan identiteettikriisiä olosuhteiden muuttumisen myötä? ( Koronakevät 2020 ) Kun elämän kulku ei yhtäkkiä menekään kuin ennen, kun minua eivät enää määritäkään ihmisenä samassa määrässä suorittaminen, palaute, tuloksellisuus tai totutut roolit. Silloin alkaa käymistila, sopeutuminen ja uuden suunnan hakeminen.

  En koe olevani tästä prosessista ulkona, vaikken olekaan juuri nyt keskellä yllättävää identiteettikriisiä. Paino sanalla yllättävää. Itse asiassa teema kulkee mukana jokseenkin jatkuvana, koska olen itseäni etsivä ihminen. Yritän myös tiedostaa muutokselta suojautumisen mahdottomuutta parhaani mukaan. Kyllä, nämä ovat hyväosaisten haasteita. Luotan, että näiden järjestäytyminen on sidoksissa myös näkyvämpiin ongelmiin.

  Elettävä aika sisältää paljon mahdollisuuksia heräämiseen ja muutokseen materialismista henkisyyteen. Sen auran siivittämänä identiteettiaihe tuntuu yhä vain tärkeämmältä.

  Identiteettikriisit eli muutosvaiheet kuuluvat olennaisena osana elämään. Ne liittyvät mm. ikäkausien vaihtumiseen ja ihmissuhdemuutoksiin. On terveen merkki tuntea ja läpikäydä ulkoisten muutoksien tuomia sisäisiä prosesseja. Eteenpäin elävän mieli, muuten voin jäädä roolini vangiksi.

  ”Kuka minä olen” on kuitenkin yllättävän vaikea kysymys. Se, mitä henkilökortissani lukee, on tietenkin ohut pintakerros. Se on suorastaan kuin keveääkin kevyempi ulkoilutakki, vaikka kulloinen persoonallisuus onkin tärkeä.

  Takin alla olemme kaikki, kuten sanotaan, väräjäviä sydämiä eli ihmisiä. Vaan uskallanko ja osaanko olla väräjävä sydän, ihminen ja kulkea ns. takki auki etsien yhteyttä elämään? Tarvitsenko aina vain lisää takkeja lämmikkeeksi, kerroksia ympärilleni: saavutuksia, suorituksia, pätemistä – jotain, jolla minua voi määrittää hyväksytysti ulkoapäin. Tärkein kysymys onkin muuttunut sanattomaan muotoon: ”olenko tärkeä?”, ”onko tekemiseni tärkeä?”, ”kelpaanko?” Ne ovat hyviä kysymyksiä itselle osoitettuina keskustelunavauksina, sillä tuolloin alkaa tie niistä irtautumiseen.

  Kaunis ihmisyysperiaate kaiken perustana on, että jokainen ihminen on tärkeä omalla paikallaan ja  juuri sellaisena kuin rakentavassa kasvussaan on. Ilman sisäistämistä tämäkin on onttoa kuminaa. Sisäistäminen on tuntemista. Tunnen olevani tärkeä omalla paikallani. Paikka ei kylläkään rajoitu pelkästään fyysiseen sijaintiin. Se on myös taajuus ajatella, tuntea ja tuoda oma värinsä ja väreilynsä esille.

  Sisäistäminen ei taaskaan ole suoritus. Sisäistämisessä on kyse olemisesta. Olemisen voima. Tätä kirjoittaessanikin se koskettaa. Rauha, joka on voimaa. Paljas olemassaolon voima. Rauha antaa vastausta siihen, kuka minä olen, mutta hankala sitä on sanoilla selittää. Olemisen voima tuo tunteen, että on rakastettu eikä sitä tarvitse mitenkään ansaita. Se on ihmisoikeus elämän edessä. Silloin tuntee olevansa elämän kantama. Se on valtava voima. Tai olisi, sillä liian harvoin se toistaiseksi pääsee egon selitysten läpi. Vaan toiveita on, kun olemisen rauhan tavoittamisen tielle lähtee.

  Päästäkseen identiteetiltään yhä enemmän elämän kantamaksi, täytyy hellittää otettaan murenevasta identiteetistä. Vaikka irtipäästämistä tahtookin, se ei irtoa kuin kuori banaanista.

  Kun identiteettini on syvemmissä kerroksissa, silloin se tavallaan on varmemmalla pohjalla. Kuinka saada se syviin kerroksiin? Sellaista ei tehdä tekemällä. Koen sen olevan luonnollista kaipausta ja hidasta kehitystä, jossa kriisit ovatkin askelia eivätkä häpeällisiä takapakkeja.

  Kukapa ei kaipaa ja tarvitse kannustusta, tukea ja hyväksyvää signaalia myös ympäriltään. Se on suorastaan välttämätöntä. Sellainenkin vaiva on kuulemma olemassa kuin kehu-ummetus, tiesi naistenlehti. Ettei siis anna toisille kiitosta ja kannustusta, vaikka ilahtuukin heidän olemisestaan ja teoistaan. Uskon, että aidosti heräävä kiitos ja tuen ilmaisu on tärkeää energiavirtausta molemmille osapuolille.

  Tärkeää on myös antaa toistenkin kasvaa ulos ns.rooleistaan eli totutuista identiteeteistään, ettei ole sysäämässä ketään sinne takaisin. Koskaan et muuttua saa – koska minäkin joudun reagoimaan!

Oman sisimmän ja sisäisen silmän vahvistuessa alkaa pikkuhiljaa kasvaa myös vaisto olla murentamatta toistenkaan identiteettiä. Näenkö toisesta laastarin, vaiko myös sen, mitä laastari peittää? Siis näenkö vain puolustusmekanismin enkä varsinaista syytä, kipeää kohtaa taustalla. Aika näkijä pitäisikin olla. Eikä kipeyksiä tarvitsekaan erikseen alkaa kyyläämään. Mikäli näkee, sikäli kasvaa myös ymmärrys.

  Kun jokin asia on vahva osa omaa identiteettiä, silloin se on myös rakas. Se saa esille voimakkaita tunteita ja toimintaa. Hyvässä puolessaan se tietenkin rakentaa ja edistää. Valitettavasti on olemassa myös kielteisiä suuria tunteita, jotka kumpuavat uhatuksi tulemisen tunteesta. Identiteettini on uhattuna, vaikka kyseessä olisi jokin näkyvä, tavallinen arjen askare tai luova työ. Tällöin on aiheellista itse ”kriisiyttää” identiteettiään ja kysyä, mikä on tämä rakennelma. Mikä saa tarttumaan aseisiin? Elämään kuuluu tottakai koko tunteiden kirjo. Elämään kuuluu myös niiden selvittely. Ensimmäisenä repivistä tunteista kärsii ihminen itse ja pian jo muutkin.

  Onko jokin osa minua tai toimimistani kuin laastari?Kuin peite sen yllä, johon tarvitseekin päästä käsiksi. Tuleeko minun vapautua olemasta sellaista, josta itsepintaisesti pidän kiinni? Mistä tiedän, etteivät tällaiset tuntemukset ole vain kuvitelmaa?

  Omalla kohdallani voin tietää osuneeni oikeaan, kun jotain vapautuu. Kipeä asia menettää hieman hallitsevuuttaan ja uhatuksi tulemisen tunne heikkenee. Näen syitä, miksi olen tällainen kuin olen. Tie on hetken vapaampi kulkea.

Helsingin hovioikeus vapautti taannoin totaalikieltäytyjän syytteestä. Päätös perustui siihen, että lainsäädännössämme on pitkään vallinnut syrjivä ristiriita suhteessa erilaisiin totaalikieltäytyjiin. Jehovan todistajat ovat saaneet vapautuksen, mutta muita totaalikieltäytyjiä vankeus- tai valvontarangaistus yhä koskee.

Aiheesta virinneessä keskustelussa puolustusministeri Jussi Niinistö on pitänyt nykyistä käytäntöä hyvänä. Syrjinnän hän ratkaisisi siten, että luovuttaisiin Jehovan todistajien siviilipalvelusta vapauttamisesta. Jehovan todistajien johto on nyttemmin hyväksynyt siviilipalvelun niissä maissa, joissa on yleinen asevelvollisuus, kuten Itävallassa.

Tässä kuitenkin unohtuu perimmäinen omantunnonkysymys. Perustuslaissamme on säädetty paitsi tasa-arvo lain edessä, myös omantunnonvapaus. Valtiomme taustalla ovat kristilliset arvot. Kristikunnan mestari sanoi: ”Joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu.” Näitä sanoja käytti myös ulkoministeri Timo Soini eduskunnan kyselytunnilla.

Jos sitten joku menee ja ottaa nämä sanat ja Jeesuksen vuorisaarnan ihanteet henkilökohtaiseksi omantunnon vakaumukseksi, hän saa vaihtoehdoikseen aseettoman palvelun armeijassa, asevelvollisuuslain alaisen siviilipalvelun tai jonkinlaisen vapausrangaistuksen. Amnesty International pitää Suomen siviilipalvelun pituutta rangaistuksen luontoisena ja totaalikieltäytyjiä mielipidevankeina.

On totta, että kansalaisella on myös velvollisuuksia sitä valtiota kohtaan, jonka palveluita hän on oikeutettu käyttämään. Nämä velvoitukset toteutuvat kuitenkin hyvin jo veroja maksamalla.

Siitä takaavatko aseet turvallisuutemme voidaan olla montaa mieltä. Jokainen ymmärtää, että etenkin pienen kansan turvallisuus häipyy sillä hetkellä, kun aseiden tielle lähdetään.

Todellinen turvamme on rauhantyössä ja tasa-arvosta huolehtimisessa, eli siinä, että emme ole levoton kansakunta, emmekä lisää jännitteitä omalla alueellamme. Suojaa luo erityisesti kansan sisäinen henkinen voima, jota ylläpitävät totuudenetsijät, aseistakieltäytyjät, omantunnon seuraajat ja henkisen tien kulkijat.

Kansalaisvelvollisuudet tulisi kokonaan irrottaa asevelvollisuudesta ja ymmärtää laajemmin. Merja Kyllönen esitti presidentinvaali haastattelussa tästä toimivalta kuulostavan mallin, joka ei syrjisi ketään. Siinä asepalvelu olisi yksi tasaveroinen vaihtoehto kansalaisvelvollisuuden suorittamiseen. Jokainen nuori mielellään toteuttaa itselleen mielekkäitä velvotteita kansaansa kohtaan ja kokee siinä samalla yhteisöllisyyttä.

Jos ilmenisi, että asepalveluun ei löydy tarpeeksi väkeä, niin olisi se merkki siitä, että nuoriso ymmärtää turvallisuutemme toisin ja hakee uusia vaihtoehtoja. Siihen nuorilla tulee olla vapaus, sillä he ovat tulevaisuuden Suomi.

 Joka vuosi jaettavan Nobelin rauhanpalkinnon sai tänä vuonna Ican-järjestö, itselleni aiemmin  tuntemattomaksi jäänyt kansainvälinen ydinaseiden täyskieltoon tähtäävä järjestö. Sen syntysanat  Iausuttiin Suomessa jo v. 2006 ydinaseita vastustavien lääkäreiden kokouksessa, varsinainen perustava  kokous järjestettiin seuraavana vuonna Melbournessa.

 Järjestön näkyvin ja rauhanpalkinnon arvoinen saavutus on viime kesänä aikaansaatu sopimus ydinaseiden  kieltämisestä, jonka YK hyväksyi 7. heinäkuuta ja jonka on tähän mennessä allekirjoittanut jo 122 valtiota.  Kieltosopimuksen allekirjoittavat valtiot sitoutuvat ydinaseiden hallussapidon kieltämisen lisäksi muun  muassa siihen, ettei ydinaseita sijoiteta tai säilytetä niiden maaperällä. 

1960-luvulla solmittu ydinsulkusopimus, jota Suomikin käyttää perusteena ydinaseet kokonaan kieltävään  sopimukseen littymättömyydelleen, tähtää kuitenkin vain ydinaseiden leviämisen rajoittamiseen, ei niistä  kokonaan luopumiseen, jolloin niiden käyttämisen mahdollisuusjää olemaan ja on uhkana koko  ihmiskunnan tuhoutumiselle.

 Ican kirjainyhdistelmähän muodostuu sanoista international campaign to abolish nuclear weapons, jota  ainakaan minä en tiennyt, kun kuulin rauhanpalkinnon voittajasta. Minä nimittäin luulin sanan tarkoittavan  englanninkielistä ilmaisua I can, suomeksi minä voin ja olin oikein ilahtunut järjestön nimestä, sillä ajattelin  sen suoraan viittaavan jokaiseen yksityiseen ihmiseen ja siihen, miten jokainen yksilö on tärkeä rauhan  edistämisessä. Asiaa lähemmin tarkasteltuani huomasin, että niinhän se oikeastaan onkin, sillä Ican  verkostohan muodostuu juuri pienistä erillisistä järjestöistä, joita ei olisi olemassa ilman yksittäisten  ihmisten osallistumista.

 Samalla muistin myös erään opiskelukommentin samasta aiheesta, jossa pohdiskelija perusteli minä voin-  ajatuksen kumoavan ne niin yleiset alemman luonnon synnyttämät minun täytyy-, minulla on oikeus-, minä  joudun- ajatukset ja antavan tilaa hyvän mahdollisuuksille, jotka jokaisella on käytössä niin tahtoessaan.  Jos osaisikin ajatella minä voin- tyyliin, silloin ei jäisi valittaen kiinni asioihin, joiden on ollut elämän aikana  muututtava mitä erinäisimmistä syistä, vaan nostaisi ykköseksi ne asiat, joita vielä osaa ja kykenee  tekemään ja antaisi tilaa kaikelle sille uudelle, joka vielä odottaa mielen sopukoissa esille pääsyään.  Ja ennen kaikkea: minä voin kuunnella omaatuntoani, minä voin edistää rauhaa joka päivä luopumalla  omista aseistani, minä voin siten tulla osaksi yhtä rauhansolua, joka syntyy, kun samanmieliset ihmiset  yhdistävät hetkeksi voimansa. Ja tällaisten rauhansolujen syntyminen ihmisten keskuuteen ympäri Suomea  ja maailmaa luo pohjaa myös valtiollisille aseistariisuntateoille. Jospa Suomikin sitten jonain päivänä  rohkenisi allekirjoittaa ydinaseet kokonaan kieltävän sopimuksen, ottaen samalla askeleen kohti omaa  kansallista aseettomuustehtäväänsä.

Reija Tähtinen

Vietämme joulua kristikunnan mestarin Jeesus Kristuksen syntymän muistoksi. Tämä selviö kyllä helposti myös unohtuu tai jää huomiotta yleisen tapakulttuurin luomien kiireiden ja juhlaan liitetyn kaupallisuuden keskellä.

Silti joulussa on sitä jotakin. Joulun henki voi äkillisesti koskettaa usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.Mitä on joulun henki? Mistä se on syntynyt?

Televisiosarjojen jouluspesiaaleissa todellinen joulun henki syntyy usein vähäosaisten auttamisesta; oman joulun uhraamisesta toisten hyväksi. Vaikka joulua vietetään tiiviinä perhejuhlana, kokee moni jouluun liittyvän myös veljesrakkauden, lähimmäisen rakkauden, jotta kukaan ei jäisi joulusta osattomaksi.

Tällainen ajatus on luonnollinen seuraus päivänsankarin oman elämän jättämästä jäljestä siihen perimätietoon, josta yhä ammennamme. Tiedemiehet saattavat kiistellä siitäkin, oliko Jeesus historiallinen henkilö; elikö hän silloin, kuin väitetään ja liittyvätkö evankeliumien kertomukset hänen elämänsä todellisiin tapahtumiin.

Itse ajattelisin vanhan sananlaskun tavoin: ”Ei savua ilman tulta.” Kaikkea sitä voimavaikutusta ja innoitusta, jota ihmiskuntaan on syntynyt, voisi tuskin olla olemassa ilman elävää sydäntä, joka on osannut vastaanottaa ja ilmentää rakkautta uudella syvemmällä tavalla.

Mitäkö tarkoitan voimavaikutuksella ja innoituksella? No, en niinkään suuria kirkkokuntia mahtiasemineen ja rikkauksineen. Enkä myöskään kiivasta hurmoksellista lahkolaisuutta, vaikka kaikella tuolla voikin olla oma arvonsa ihmisten elämässä.

Varsinaisesti nousee mieleen yksilöitä, jotka sanoillaan ja teoillaan ovat ilmentäneet Jeesuksen kaltaista rakkauden voimaa ja puhutelleet ihmismieliä. Raamatun lehdiltä nousevat esiin Paavalin Korinttolaiskirjeen säkeet rakkaudesta. Ne ovat kuin Jeesuksen puheista taltioituja, vaikka Paavali ei tuntenut Jeesusta henkilökohtaisesti. Sensijaan hän oli kokenut uuden voiman vaikutuksen.

Keskiajalla Franciskus Assisilaisen elämä ja opetukset antoivat esimerkin sisäisen Kristuksen seuraamisesta käytännössä. Hänen puhutteleva nöyryytensä ja pyhä köyhyytensä koskettavat etsiviä ihmisiä tänäkin päivänä.

1800-1900 lukujen vaihteessa oli aika kypsynyt vuorisaarnan uudelleeen löytämiseen. Toki Matteuksen 5. luvun jakeet olivat olleet Raamatussa koko ajan, mutta tarvittiin tunnetun venäläisen kitjailijan Leo Tolstoin henkinen heräymys nostamaan etenkin viisi käskyä, viisi ihannetta esille uudessa valossa käytännöllisiksi elämänohjeiksi, joista moni ammensi voimaa pasifistiselle vakaumukselle.

Tolstoitakin syvemmin vuorisaarnan merkityksen oivalsi suomalainen teosofikirjailija Pekka Ervast. Hänen elämäntyönsä punaisena lankana kulkee vuorisaarnan ohjeiden ymmärtäminen sisäisenä itsekasvatustienä, jonka kulkeminen avaa ihmisessä kanavaa henkiselle tietoisuudelle, Kristus-rakkaudelle.

Pekka Ervast korostaa vuorisaarnan pahanvastustamattomuus periaatteen merkitystä. Hän näkee sen uuden sivistyksen kulmakivenä. Vaikka Jeesuksen elämänymmärryksellä on ikää yli 2000 vuotta, on se yhä radikaali ja tulevaisuuteen viittaava.

Meidän ajallamme ihmiset näkevät yhä selvemmin, että väkivalta ei ole kestävä keino ratkaista ristiriitoja ihmisten, ryhmittymien tai kansojen välillä. Tuli ei sammuta tulta. Sodassa ei ole voittajia – kaikki häviävät. Ihmiset ovat saman elämän lapsia ja yhtä hengessä. Taistellessaan toisiaan vastaan he taistelevat samalla itseään vastaan. Toisia tappamalla tappaa samalla kauneutta ja ihmisyyttä sisällään. Tästä ovat osoituksena sotien synnyttämät murtuneet mielet: sieluntuskat, joita veteraanit kärsivät.

Jälleensyntymien kuluessa olemme kaikki tätä kokeneet: tappaneet ja tulleet tapetuiksi. Olemme rakentaneet muureja ympärillemme ja puolustaneet sitä, mitä omaksemme kutsumme ymmärtämättä, että kaikki on Elämän kädessä ja Elämä sulkee meidät kaikki suureen syleilyynsä. Meillä ei ole mitään hätää elämässä eikä kuolemassa.

Me toivotamme toisillemme joulurauhaa ja koemme, että ainakin jouluna aseiden tulisi vaieta niin sisäisessä, kuin ulkoisessakin maailmassa. Todellinen joulunhenki on aseeton: se sisältää unelman maailmasta ilman sotia, sortoa ja vihaa.

Unelmat eivät ole vain pilvilinnoja. Ne ovat eläviä todellisuuksia ajatusten maailmassa. Me voimme antaa unelmille siivet uskomalla hyvän toteutusmahdollisuuksiin. Me voimme tehdä omalta osaltamme unelmista totta. Me voimme omistaa elämämme rauhan ja veljesrakkauden ihanteille, jotka siten tulevat askeleen lähemmäs kaikkia ihmisiä.

Itsenäisen 100-vuoden ajastasi olen elänyt 60-vuotta. Ymmärrän toki, että Suomen kansa  on iältään paljon vanhempi ja kulkenut monien tapahtumien kautta ollakseen kypsä  itsenäisyyteen aivan kuin lapsi, joka tarvitsee omat oppivuotensa kasvaakseen aikuisuuteen.  Pekka Ervast kirjoittaakin, että jokaisen itsenäisen kansan takana on aina kansallishaltija,  joka sen kulkua ohjaa. Onneksemme meilläkin on ja vieläpä viisas sellainen, jonka  henkiseen läheisyyteen olen aina toivonut yhä syvemmin pääseväni. Miksi? Koska Sinulla,  kutsun sinua Väinämöiseksi, on tieto siitä, mitä tämä kansa kaipaa ja mikä on tämän kansan  henkinen tehtävä. 

Siksi en niin paljon halua miettiä menneisyyttäsi itsenäinen Suomi. Sitä kyllä mietitään jo  ihan tarpeeksi. Tänäkin itsenäisyyspäivänä taas muistellaan talvisotaa ja näytösluontoisesti  sotilaat marssivat ja sotakalusto esittäytyy. No, muistoissa ei voi loputtomasti elää, vaikka  kuulenkin jo jostain äänen: Sinäkö et arvosta sotiemme veteraaneja? Tottakai arvostan.  Luulenpa, että minun ikäisteni suvuista jokaisesta löytyy jokin veteraani, mutta luulenpa,  että heistä suurin osa kokemuksen syvällä äänellä toivoo: Ei enää sotaa. Tervehdys sinulle  ja onnea Usko-setä, joka huutolaispojasta kasvoit puolustamaan tätä maata sen jokaikisessä  sodassa Lapinsota mukaanlukien. Olet jousimies kuten minäkin ja täytät tässä joulukuussa  95-vuotta. Huolimatta sirpaleista keuhkoissasi, niitä ei ole ollut sydämessäsi. Olet  lempeinpiä tapaamistani ihmisiä. 

Ehkä toisin kuin monet muista suomalaisista, en halua tai pysty olemaan vielä maailman  kansalainen. Minulla ei ole siihen riittävästi näkökykyä tai viisautta. Voin vain toivoa, ettei  tänne liikaa rantaudu jokin amerikkalainen” hömppä”-malli kaiken aineellisuuden ja  materian voimasta. Luulen, että minun itseni ja samalla Suomen on ensin löydettävä oma  sisäinen itsensä, opittava sellaista sydämen viisautta, joka osaa lämmöllä ja rakkaudella  vastaanottaa vaikkapa rajojemme ulkopuolelta tulevia elämänetsijöitä ja muuttajia.. Se ei  kuitenkaan voi tapahtua ennenkuin kansa ja minä henkisesti kasvamme ja opimme  arvostamaan omaa ainutlaatuista kulttuuriamme, sen perintöå ja voimaa. Me olemme pieni  kansa, jolla on suuri tehtävä. 

Joskus aikoinaan, kun siteerasin kommentissani omaa runoani, eräs ihminen totesi, ettei  koskaan ollut kuullut ihmisen siteeraavan itseään. Aion tehdä sen taas, siitähän voisi tulla  tavaramerkkini. Kerran hyväksi todettu, niin mitäpä sitä muuttelemaan. 

Ollaan Kalevan kansaa, Väinämön väkeä 

Edessä elämä , ihana näkymä 

ihmisyyden seppänä Suomesta takoa 

kansaa ilman sotaa ja aseita 

Tervetuloa Aseeton Suomi.....       

Monenlaiset asiat ovat taas tänäkin syksynä ylittäneet uutiskynnyksen, mutta erityistä hämmästystä herätti  ainakin minussa se, että kansanedustajille ilmoitettiin ihan erikseen, että nyt saatte äänestää  omantuntonne mukaan tulevassa alkoholilakiäänestyksessä. Terveellä järjellä ajateltuna tuntuu, että  niinhän heidän tulisi aina toimia. Eli asiasta joutuu tekemään sellaisen arvion, että kansanedustajat  saattavat todellakin joutua tekemään päätöksiä omantuntonsa vastaisesti joissakin kysymyksissä, jos  puolueen kanta niin vaatii. Siis Iuovuttamaan yksilöllisen, inhimillisen päätäntävaltansa jollekin ylemmälle  taholle ja toimimaan vain sen väilikappaleena omasta eettisestä näkökannastaan välittäimättä. 

Erityisesti tuntuu, että omaatuntoa tarvittaisiin juuri silloin, kun tehdään päätöksiä asevarustelun ja  sotilasliittoneuvottelujen suhteen. Uskon nimittäin ihmisen omaan kehittyneeseen arvoajatteluun,  inhimilliseen rauhantahtoon ja rohkeuteen seistä ajatustensa takana. Jos omantuntonsa mukaan  äänestäiminen olisi aina mahdollista ja vakiintunut käytäntö, silloin ihmiset voisivat jo edustajaansa  valitessaan tietää, mikä kanta hänellä on esim. juuri asekysyksen suhteen ja voisivat myiis Iuottaa hänen  pysyväin kannassaan. Suuri osa suomalaisista ei halua Suomen liittyvän mm Naton jäseneksi, jolioin olisi  luontevaa äänestää juuri sen kannan omaavaa ehdokasta valtion päättävän elimen jäseneksi. 

Siten rauhanomaisten tekojen kannatusprosentti ja miksei äänestysprosenttikin nousisi ja ymmärrettäisiin  myös päättäjien tasolla se yhtälö, että sotilasmenojen kasvattaminen ei vain lisää sodan uhkaa, vaan  samalla myös vähentää verovarojen suuntautumista tulevaisuudelle täirkeisiin kohteisiin, kuten lasten  hyvinvointiin, koulutukseen, mielenterveyspalveluihin, vanhusten hoitoon jne.  Ne merkittävät asiat, jotka ovat muodostuneet kansamme niin historian kuin nykyhetkenkin  merkkipaaluiksi Iöytyvät kulttuurista, neuvottelutaidosta, tieteestä, mikseipä joskus urheilustakin, eivät  suinkaan varustelun tai muun militaristisen voimannäytön sektorilta. Ja luonnollisesti sitä puolta, joka on  meille luontaista, olisi järkevää ja suorastaan velvoittavaa tukea ja kannustaa. Sitä kautta myös vahvistuisi  yhteytemme kaiken perustaan, kansamme henkisiin juuriin, jotka ovat Pekka Ervastin mukaan lujasti kiinni  väkivallattomuuden ja henkisen tiedon arvostamisessa ja jota kautta mytis Suomen tehtävää aseettomana  kansana voitaisiin lähestyä. 

Kaikkihan lähtee aina yksilöistä. Jos kokisimme tulevamme tuetuiksi sisäisissä rauhanpyrkimyksissämme ja  halussa elää sovussa niin luonnon kuin toistenkin ihmisten kanssa, kuuluivatpa toiset ihmiset sitten samaan  kansakuntaan tai eiväit, asuivatpa he sitten lähellämme tai rajan toisella puolella, osaisimme lopulta luopua  elämänvoimaa kuluttavasta vihollisuusajattelusta tiedostaessamme sen tosiseikan, että eläman edessä  olemme lopulta kuitenkin henkisen olemuksemme nojalla yhdenvertaisia.

 Hämmentävää tässä kuviossa on se, kuinka palvelualoilta esimerkiksi vanhusten hoidosta ja sairaaloista vähennetään työntekijöitä, kun ei ole varaa hoitohenkilökuntaan. Tai että sotaa pakoon tulleita turvapaikanhakijoita ei voitaisi ottaa riittävästi vastaan, koska ei ole varaa heidän ylläpitoon. jne

 Onko siis ymmärrettävä, että meillä Suomessa ei ole varaa ihmisten suojeluun tai hoitoon, mutta -maanpuolustukseen vedoten- valtavien asetehtaiden tukemiseen miljoonia kyllä riittää. Se on surullista, koska tiedämme, että vihanpito ei lopu sotimalla. Siihen tarvitaan neuvottelutaitoisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on moraalista selkärankaa ymmärtää erilaisia näkökantoja ja silti olla asettumatta kenenkään puolelle. Ja joilla on näkökykyä löytää yhteinen sävel tai kieli haastavissa tilanteissa.

 Sentähden olisikin toivottavaa, että alettaisiin enemmän kiinnittää huomiota käytännön rauhankasvatustyöhön. Jumalten viisaus puhuu esimerkiksi keskinäisten pelkojen ja uhkakuvien kääntämisestä luottamukseksi; toisin sanoen siitä, miten hyvällä voitetaan pahaa. Kansamme hyvinvoinnin tähden tällaisia taitoja tarvitaan aina. Sen työn todellista arvoa rauhaan rakentumisessa ei ole vieläkään opittu ymmärtämään.

  Päivi Aikioniemi

Kun  Suomi siirtyi sadannelle poliittisen itsenäisyyden vuodelleen on hyvä palauttaa mieleen historiallisia tosiasioita siitä erikoisesta vaiheesta, joka johti Suomen itsenäistymiseen. Sitä vaihetta otsikoi virallinenkin historiankirjoitus näin:  ”Armeijaton kansa saa kansallisen armeijan”.

  Ja jatkaa:  ”Näin Suomen valtioelimet ohittaen keisari antoi 1901 julistuskirjan ja uuden asevelvollisuuslain jotka käytännössä hävittivät Suomen sotalaitoksen erikoisaseman. Julistuskirjan mukaan hallitsija saattoi käyttää suomalaisia joukkoja vapaasti oman harkintansa mukaan kaikkialla Venäjän valtakunnassa tai sen ulkopuolella. Keisarin menettely  johti Suomessa laajoihin kutsuntalakkoihin. Yhteenotto johti lopulta 1902-03 koko Suomen sotaväen ja sitä hallinnollisesti johtaneen senaatin sota-asiain toimikunnan lakkauttamiseen. Maan  puolustaminen ja nyt myös suomalaiset jäivät kokonaan Venäjän armeijan murheeksi.”  

   Tästä käy selvästi ilmi, että kun Suomi valtiollisesti itsenäistyi. sillä ei ollut ollenkaan armeijaa. Joten armeijan kunniaksi ja ansioksi ei mitenkään Suomen itsenäistymistä voi  laskea. Tosin jääkäriliikkeen nuoret miehet olivat lähteneet salaisesti Saksaan sotilaskoukutukseen, koska ei tietenkään uskottu Venäjän antavan hyvällä itsenäisyyttä Suomelle.

Mutta maailman tapahtumat; häviö ensimmäisessä  Maailmansodassa ja Venäjän vallankumous 1917 johtivat siihen, että että armeijaton Suomi saattoi julistautua itsenäiseksi  6.12.1917. Historia jatkaa: ”Kun   ilmeni, etteivät Ruotsi ja länsivallat olleet valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen Venäjää, Svinhufvud kävi hankkimassa Leninin johtaman kansankomissaarien tunnustuksen itsenäisyydelle vuoden viimeisenä päivänä Pietarissa. Tammikuun alussa Suomen itsenäisyyden tunnustivat Ruotsi, Ranska, Saksa, Tanska ja Norja”

  Sille, että Suomi armeijattomana itsenäistyi  eritoten  Kultakautensa kulttuuritekojen ansiosta, ja jopa urheilusuoritustensa johdosta ( Tukholman olympialaiset 1912 , joissa Suomi jo esiintyi omana kansakuntanaan ja mm. Hannes  Kolehmainen) – ei ole toistaiseksi osattu antaa riittävästi arvoa. On niin totuttu siihen, etttä vain väkivaltaisen taistelun kautta on vapauduttu suurempien kansojen vallasta.  Eivät Baltian maatkaan käsittäneet oman verettömän itsenäistymisensä arvoa ( josta kunnia  Gorbatsoville), vaan ryhtyivät heti rakentelemaan omaa armeijaansa. Tärkeintä on kuitenkin  aina ollut oman kansallisen identiteetin saavuttaminen.

  Tietysti myös väkivaltakeinoilla voi itsenäisyyden saavuttaa tai sitä puolustaa, kuten Suomi teki Talvisodassa, mutta se on aivankuin liian kova hinta eikä suinkaan paras mahdollinen keino, koska olemme kuitenkin järkiolentoja. Eihän jääkäriliikekään koskaan päässyt taistelemaan Venäjää vastaan, vaan sen väkivaltauho kääntyi kansalaissodassa omia suomalaisiamme kohti, kun ei osattu olla yksimielisesti rauhan kannalla. Tilanne kärjistyi surulliseksi sisällissodaksi, kuten tällä hetkellä Syyriassa.

  Ikävä kyllä Suomi ei osannut suoralta kädeltä aloittaa uutta rauhankulttuuria pyrkimällä pysymään armeijattomana kansana. Aavistuksia uudenlaisesta menettelystä on Suomessa ilmennyt myöhemminkin,kuten Urho Kekkonen kirjoittaa päiväkirjoissaan; ”Kesällä 1967 oli voimakkaana mielessäni ajatus, etten voi toimia tasavallan presidenttinä, koska olen sitä mieltä, että puolustusvoimat voidaan lakkauttaa.”

    Vastaavasti kirjoitti Pekka Ervast jo 1927: ”Meidän kansamme tehtävänä tulee olemaan riisuutua täydellisesti aseista. Tämä tuntuu tietysti hullulta tällä hetkellä ihmisistä; meillä on Venäjä tuolla, se hyökkää heti kimppuumme. Mutta minä sanon, niin ei tule tapahtumaan, vaan jos Suomen kansa uskaltaa sen tehdä, ja vaikkapa Euroopan Yhdysvaltojen nimessä, silloin ei kukaan uskalla koskea siihen. On aivankuin kansa silloin olisi uskaltanut julistautua pyhäksi ja koskemattomaksi. Tätä ei ymmärretä vielä tänä päivänä, mutta kuitenkin se on oleva niin.”

  Nykyinen yleinen kehitys on jälleen viemässä huonoon suuntaan, koska ei ymmärretä  sitä selvää johdonmukaisuutta, että ”asevarustelu johtaa sotaan”, niinkuin tapahtui 1930-luvullakin. Jos halutaan kulkea rauhanomaista tulevaisuutta kohti, silloin olisi lähdettävä aseidenriisuntaa toteuttamaan myös kansakuntana. Syy ja seuraus tapahtuu tässäkin asiassa, joten täytyisi olla niin viisas valtiojohto, ettei  se lähtisi provosoitumaan kenenkään uhittelusta, vaan uskaltaisi toimia järkevästi  ja itsenäisesti.

  On tietenkin selvää, että kehitys Aseettoman Suomen suuntaan tapahtuu  yksilö yksilöltä , pikkuhiljaa ja pienin askelin, mutta niitä pystytään kyllä ottamaan, kun kehityksen suunta on selvillä. Vapaaehtoinen asevelvollisuus olisi ensimmäisiä askeleita, kunnes kaikki sotaan valmistautuminen suljetaan pois, ja jätetään taaksemme ikävänä historiana ja museotavarana.

  Ja tarvinneeko sanoa, että sellainen menettely olisi sopusoinnussa myös alkuperäisen kristinuskon  ja Jeesuksen opetuksen kanssa. Sillä me kaikki tiedämme hänen sanoneen, että ”Jokainen , joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, ja kehoittanut  ”rakastamaan vihollisiamme”.

  Tällaisten väkivallattomien periaatteiden toteuttamisesta alkaisi  Suomen kansalle onnellisempi aika, sillä  nämä ensimmäiset sata vuotta ovat olleet ensi askelista lähtien suurta murhenäytelmää, koska ei osattu viisaammin toimia.                    

  Ja tarvinneeko sanoa sitäkään, minkä taloudellisen helpotuksen ja siunauksen sotilasmenojen vähentäminen toisi jokaiselle Suomen kansalaiselle, niinkuin hyvin tiedetään, että nykyinen meno vain kiristää ja kurjistaa kaikkien elämää.

  Mutta osataanko muuttaa suuntaa, koska menneisyyden tottumus on niin voimakas? Osataanko ottaa oppia menneisyyden erehdyksistä? Pieni askel siihen suuntaan olisi se, että annettaisiin kunnia väkivallan asemasta sille kansallisen identiteetin luomiselle ja niille kulttuuriarvoille, sekä henkisille periaatteille, jotka johtivat Suomen valtiolliseen itsenäistymiseen melkein sata vuotta sitten.