Pirjo Rautiainen 

Keskustelin ohimennen erään ihmisen kanssa asevelvollisuuden  suorittamisesta eli kansanomaisemmin sanottuna armeijan käymisestä. Hän totesi, että siellä oppii kuuntelemaan toista ihmistä.  Ajattelin, että ennemminkin ihminen on pakotettu ottamaan vastaan käskyjä, on pakotettu kuuntelemaan ja tottelemaan. Sanoinkin ääneen, että eiköhän se toisen ihmisen kuuntelemisen oppiminen ole jotain ihan muuta. Siihen hän totesi, että oletko käynyt  armeijan, kun kerran tiedät sen? Myönsin etten ole, mutta tällaista olen kuullut ja käsittänyt, ettei varusmiespalveluksessa suinkaan opita herkistymään toistemme informaatiolle ja tunneälylle.  Jäin miettimään, miksi aina pitää puolustella armeijaa jollain ns.  hyvällä, mitä siellä oppii tekemään. Että siellä oppii vaikkapa petaamaan sänkynsä. Tosi hyvä perustelu. Esimerkiksi isäni on tietääkseni ihan mielellään käynyt armeijansa, mutta en kylläkään  ole koskaan nähnyt hänen olevan innokas petaamaan vaan taitaa  se työ jäädä äidille. Tai että armeijassa saa kohotettua kuntoaan.  Kuntoilu on toki hyvästä, mutta ei peitä tosiasiaa, miksi nuorukaisia pakollisesti kootaan yhteen hölkkäämään ja petaamaan. Se  tapahtuu kuitenkin aseellisen toiminnan opettelua varten ja tiettyjen isänmaallisten velvoitteiden vuoksi. Jos halutaan nuorten oppivan hyödyllisiä taitoja, miksei paketista jätetä aseita pois? Lisäksi, siviili-ihminenkään ei kauaa suostu kuuntelemaan suoraviivaista komentamista ja tottelevaisuusvaatimusta, ilman että tuntee ihmisoikeuksiaan loukattavan. 

Ajatukseni olivat hieman kärjekkäitä siitä syystä, että samaan  aikaan sodan järjettömyys tuli eteeni parissakin muodossa. Ensinnäkin näin saksalaisen tv-elokuvan ”Sodan sukupolvet” toisen  maailmansodan vaiheista. Elokuvan viidestä nuoresta näkökulmahenkilöstä Friedhelm oli herkkä älykkö, joka sodan alussa  yritti välttää tappamista. Lopulta hän taipui, kun ei muutakaan  voinut muuttuen kylmäveriseksi tottelijaksi omaksuen sodan lakiperäisyyden. Kysymykseen, miten sinusta on tullut tuollainen,  hän vastasi: ”Tulee vastustaa kiusausta olla inhimillinen.” Siinä  oli hyvin ilmaistu sodan psykologia. Inhimillisyys on olemassa  ihmisessä, sitä tulisi kasvattaa ja ravita, mutta sodassa tuo luontainen kaipaus taas pitää kitkeä pois. Mitä se aiheuttaa? Näennäisesti Friedhelm säilytti järkensä ja pystyi toimimaan epätoivoiseen loppuunsa saakka. Niin ei käynyt kaikille. 

Vuonna 2013 Suomessa Tieto Finlandia-palkinnon sai Ville Kivimäki kirjastaan Murtuneet mielet - taistelu suomalaissotilaiden  hermoista 1939-1945 .  Teoksessa tuodaan ansiokkaasti esille usein taka-alalle jäävää  tosiseikkaa, että kaikkien hermot eivät sotaa kestäneet. Ahdistuksen purkautuminen saattoi tapahtua jo sodan aikana mielenterveysongelmina ja totaalisina hermoromahduksina, mutta myös sodan jälkeen loppuelämän traumoina ja esim. perheeseen kohdistuvana väkivaltaisuutena sekä alkoholiongelmana. Sotaveteraaneja tavatessani olen huomannut, että harva on välttynyt painajaisiltakaan. 

Kun itsenäisyyspäivänä kuuntelee sodan ihannointia, minne silloin unohtuu tämänkaltainen inhimillinen kärsimys? Toki sanotaan, että veteraanit ja kotirintama lunastivat itsenäisyyden kalliilla hinnalla. Sekin voi olla vain sanonta, sillä jos kallista hintaa  alkaa yksityiskohtaisemmin miettiä, kärsimys tulee lähemmäksi  ja alkaa nakertaa sodan mielekkyyttä.  Kivimäki nimittäin toteaa kirjassaan, että mieleltään murtuneiden, henkisesti haavoittuneiden historia on ollut vaiettua historiaa, koska heidän tarinansa vei uskottavuutta sodan oikeutukselta  ja sankaruudelta. Voisikin sanoa heidän olleen niitä tuntemattomia potilaita. 

Kivimäki tiivistää olennaisia seikkoja: ”Traumaattisten sotakokemusten aiheuttamia mielen murtumisia ei voi palauttaa yksilö-  psykologiseksi ongelmaksi, jonka selitys löytyisi ko. miesten  'yliherkkyydestä' tai henkilökohtaisista taipumuksista. ” 

Edelleen: ”Moraalinen ongelma olikin sodassa eikä psykiatrisissa potilaissa.” 

”Entä jos psyykkinen häiriö olikin normaali reaktio järjettömään väkivaltaan?”  Näiden asioiden äärellä ei voi muuta kuin hiljentyä ja todeta,  että siksi aseettomuustyötä ja henkistä valistusta on tarpeen olla  olemassa, ettei enää tulisi uusia sotaveteraaneja eikä ongelmia  tarvitsisi lähteä ratkomaan suoraviivaisesti väkivallan voimalla.  Sehän merkitsee nykyteknologialla, täsmäaseista huolimatta, pahaa jälkeä. Sitähän ei kai kukaan halua, eihän? 

Usein kouluvierailuilla lukioissa teosofisen katsomuksen merkeissä nousee tai haluan nostaa esille seikan, että isänmaata palvellaan ennen kaikkea elämällä, kehittämällä niin itseään kuin  yhteistä elämää eli yhteiskuntaa ja kulttuuria. Isänmaan palveleminen ei suinkaan liity vain armeijan käymiseen ja mahdollisiin  sotatoimiin. 

Isänmaan käsite on murroksessa. Koko planeettahan on yhteinen isänmaa, vaikka valtioita ja kansojen erilaisuutta olisikin olemassa. Ajatukseni muotoutuivatkin seuraavanlaiseksi ”teesiksi”:  isänmaan palvelusta on vapaaehtoinen hyveiden kasvattaminen  itsessään. 

Hyveillä tarkoitan moraalista, sisäistä elämää, tajuntaa. Se elää  ja vaikuttaa ihmisessä jatkuvasti ajatus-, tunne- ja tahtovoimina  ottaen myös muotoa tekoina ja asenteina. Se on näkymätön alku-  piste, jossa ovat kaikki mahdollisuudet, mutta myös esteet ja vaikeudet. Hyveiden kasvatus on esteiden ja vaikeuksien sulattamista, aina läsnä olevaa mahdollisuutta tehdä jotain. Tajunnallinen  työ, asenteen muokkaus on jo alustavaa tekoa, valmiuksien luomista. 

Elämän tajunnallinen puoli ja sisäisen elämän suuriarvoisuus  muuttavat myös aikaansaamisen käsitettä. Mitä merkitystä on  saavutuksilla, jos niitä muovatessaan on käyttänyt vääriä keinoja,  ollut häikäilemätön? Tai vaikka ulkoisesti suorittaisi ja suoriutuisi, mutta sisäisesti on paha olla, onko tilanne tasapainossa? 

Dalai-laman tunnettu kiteytys onnellisuudesta elämän tarkoituksena on osuva. Moni asia on haihtuvaa, jälkiä jättämätöntä, joten henkinen tasapaino ja onnellisuus ovat pääomaa, joka jää ihmiselämän vaskooliin sitä ravistettaessa. Moraalisen voiman ja  ihmisyyden kasvattaminen itsessään ei vaadi erityistä varallisuutta, se on kaikkien ulottuvilla ja saatavilla. Annetaanko sille riittävästi painoarvoa vai menevätkö ns. elämän realiteetit hyöty- ja  tehokkuusajatteluineen aina edelle? En kiistä elämän taloudellisen puolen realiteetteja ja välttämättömyyttä. Kuitenkin materiaalisen puolen tuoma turva on yksi puoli, jonka kanssa rinnakkain  kulkee myös sisäisestä elämästään ja ravinnostaan huolehtiminen. Ilman sisäistä voimaa ei jaksa toimia ulkoisestikaan. 

Jokaisessa ihmisessä on sisäinen elämä, herkkä koneisto, jonka  kasvatus ja esille saaminen on elämän tarkoitus eikä pelkästään  sisäisen asuntona olevan fyysisen ruumiin ylläpito. Veljeys on tämän seikan tunnustamista. Sisäinen elämä on ihmisissä katsomatta rotuun, uskontoon, sukupuoleen ym. erottaviin tekijöihin. Ei  siis tule takertua ulkoisiin verhoihin vaan nähdä sisäiseen. Katsoa  ja kuunnella tarkemmin hengen- ja sielunelämää, joka hengittää  jokaisessa. Tämän sanon kuin ohjeeksi itselleni, sillä huomaan liian usein takertuvani ulkoiseen. 

Sisäinen elämä antaa tulevaisuuden, vaikka kasvukohdissa ovat  myös vaikeutensa. Se on kuitenkin ainoa, joka yltää tulevaan ja  kestää ajassa ja aineessa.