Eija Husso                                                               

                      Viha on pelottavan voimakas jo pelkkänä sanana. Siihen liittyy monia sanontoja kuten mm. viha-rakkaussuhde, lietsoa vihaa, pistää vihaksi, on vihan voimaa ja ryssävihaa. Viha on hyvin kokonaisvaltainen tunnetila, joka sumentaa mieltä ja vääristää ajattelua, eikä siinä ole sijaa itsensä eikä toisen ihmisen ymmärtämiselle - tai edes halulle ymmärtää, ei kunnioitukselle, anteeksiannolle eikä useinkaan edes toisen ihmisen ihmisarvolle.

                      Mielenterveysseuran tiedotteessa sanotaan: ”Viha on ollut tarpeellinen aikoinaan eloonjäämisen ja selviytymisen kannalta. Nykyään ei ole enää vastaavia uhkia kuin luolamiehellä, mutta kyky tuntea vihaa ei ole kadonnut.” Viha on siis yksi ihmisen perustunteista siinä kuin rakkaus, ilo, mielihyvä, suru, pelko ja tuska. Mutta monesti viha jää tunnistamatta niin kuin muutkin negatiiviset tunteet voivat peittyä jonkun muun tunteen tai vääränlaisen itsehillinnän alle. Vihan taustalla on usein pettymyksiä, turhautumista ja kärsimättömyyttä, asioita joille ei mahda mitään, asioita joihin on kohdistanut suuret odotukset, asioita jotka on kokenut epäoikeudenmukaiseksi. Se kaikki on toisaalta luonnollista, mutta niihin kaikkiin voi jäädä kiinni valittavalla asenteella ymmärtämättä sitä, että elämä on koulua. Jos ei ymmärrä tai hyväksy elämän kouluaan, se johtaa uhmaan, jonka taustalla ei ole itsenäisyys, vaan itsepäisyys ja itsekkyys, kun asiat eivät mene niin kuin itse haluaisi.

                      ”Tasainen luonne, aina vihainen”, oli Martan käyttämä huvittava sanonta, johon sisältyy kuitenkin melkoinen totuus. Toisin kuin ohimenevä suuttuminen, viha on sen sijaan pitkällä aika välillä syntynyt, kertyvä ja jopa syvällekin juurtunut tunnetila, josta voi tulla elämää ja ihmissuhteita hallitseva olemisen tila ja asenne. Se voi iskostua luonteeseen johtamaan ajattelua ja käyttäytymistä. Pitkään jatkuneena tunnetilana viha muodostuu vaaralliseksi niin ihmiselle itselleen kuin toisille ihmisille, puhumattakaan laajemmalti ajatellen viha jotain kansanryhmää tai valtiota kohtaan johtaa pahimmassa tapauksessa sotaan ja kansanmurhiin. Mitä negatiivisemmasta tunteesta on kyse, sitä suurempi on vastuu sen ilmaisemisesta, joten siksi olisi hyvä aina käsitellä mielessään asioita ja tilanteita ennen kuin ne muuntamattomina tuo esille. Mutta pienet ohimenevät suuttumisetkaan eivät ole vaarattomia, sillä juuri ne voivat johtaa huomaamatta vihaan, jos sillä asenteella elää, että antaa itselleen luvan suuttua jokaisesta pikkuasiasta, harmistuksesta ja vastoinkäymisestä.

                      Vuorisaarnajohtoisen elämänymmärryksen yksi ihanne on suuttumattomuus, ja siksi tuntuukin hävettävältä tajuta ja sanoa olevansa suuttunut, loukkaantunut, ärtynyt tai jopa vihainen, sillä enhän minä Ihmisyyden tunnustajana ja vuosia yhteisössäkin asuneena enää niin kasvamaton ole, että suuttuisin tai jopa tuntisin vihaa. Mutta negatiivisia tunteitaan ei ole yhtä helppo myöntää kuin positiivisia tunteita. Myöntäminen voi olla vaikeaa myös siksi, koska omaa vihaansa ei edes välttämättä tunnista, ja siksi sen voi selittää jollain lievällä ilmaisulla, kuten kylläpä vähän harmitti, oli vähän hankala tilanne jne. Mutta jos kertynyttä vihan tunnetta ei osaa muuntaa ajoissa, silloin se ilmenee muunlaisena negatiivisena käytöksenä ja puheina. Mielenterveysalan asiantuntijat sanovatkin: ”Toisia moittiva ja katkera asenne on merkki selvittämättömästä kaunasta”.

                      Kaikilla tunteilla on kuitenkin joku merkitys, myös vihalla. Siitä sanotaan, että sen tarkoitus on kertoa, että jokin itselle tärkeä asia on uhattuna. Se toimii kuin hälytyskellona, jolloin tulisi pysähtyä miettimään, että millä asialla on niin paljon valtaa tunnepuoleeni, että se saa jopa menettämään malttini. Kun mietin viimeistä vuosikymmentä, että missä tilanteessa olen eniten kokenut ärtymystä, suuttumusta, turhautumista, hätää, avuttomuutta ja ymmärtämättäni myös vihaa, niin ne olivat niitä tilanteita kun läheinen ihminen joutui kärsimään väärän hoidon tai hoitamattomuuden takia sekä moraalisesti ja eettisesti väärän ja toimimattoman systeemin vuoksi, sekä joutui olemaan hierarkisen valtakoneiston armoilla. Itsensähän saa lietsottua vaikka miten ärtyneeseen olotilaan politikoimalla loputtomiin esim. vanhusten hoidon surkeasta tilasta ja ylilääkitsemisestä, eläinten- ja luonnonsuojelusta, asevarustelusta ym. Mutta ainoa keino vaikuttaa asioiden muuttumiseen paremmaksi on omalla kohdallaan lopettaa kaikenlainen negatiivisen voiman kohdistaminen mihinkään tai kehenkään.

                      Vaikka viha on perustunne, niin silti se on hyvinkin monitahoinen ilmiö, koska se voi kätkeä alleen muita tunteita kuten pelkoa. Niinpä esim. vihainen lapsi ja vihainen eläin pelkäävät enemmän kuin vihaavat. Pelle Miljoona lauloi 1980-luvulla aiheesta laulussaan Pelko ja viha: ”Pelko ja viha lehtien sivuilla, pelko ja viha ihmisten sydämissä”. Varsinkin iltapäivälehtien myynnin edistämismotiivi on arveluttava: saada herätettyä ja lietsottua epävarmuutta, pelkoa ja vihaakin lööpeillään kuten: ”Mitä Venäjän johto on jyrähtänyt Suomelle” tai ”Katso onko omalla paikkakunnallasi vaarallinen ötökkä, karhu tai susi”. Mutta pahin on se, jos pelko ja viha ovat ihmisen sydämessä, koska sellaisella on vaarana muuttua epäluuloiseksi ja negatiiviseksi suhtautumistavaksi vähän kaikkeen ja kaikkiin. Yleensähän pelättävä asia on paljon vaarattomampi kuin itse pelko, joka pahimmillaan herättää vihan jättiläisen, ellei asioita ja tunteita osaa käsitellä ja muuntaa hyväksi. Mitään asiaa ei voita pelkäämällä, niin kuin ei vastustamallakaan. Toisaalta pelkokin on vastustamista ja vastustaminen pelkoa, niiden asioiden vastustamista ja pelkoa, joita ei haluaisi kohdata.

                      Viha-rakkaussuhde on kummajainen jo sananakin, sillä miten voi vihata jos oikeasti rakastaa ja päinvastoin. Eikö sellaisessa ole jotain luonnotonta ja epärehellistä, jos ei tiedä jostain läheisestään, että kumpiko mieliala on päällimmäisenä. Monesti sellaiseen suhteeseen voi liittyä ihailua, epärealistisia odotuksia toisen suhteen, tai seurustelusuhde kyseessä ollen sukupuolinen ihastuminen, kun joku entinen hyvä karma ja tuttuus vetää yhteen. Mutta sitten kun se entinen hyvän voima on käytetty ja pitäisi osata synnyttää uutta ja syventää suhdetta, niin aletaankin vihata, kun toinen ei täytäkään jotain normeja tai käyttäydy toivotulla tavalla.

   Martta on sanonut: ”Jos ei jaksa ottaa opetusta, voi alkaa vihata toista”. Siis jos jossain ihmissuhteessa tai vaikka yhteisöelämässäkään en jaksa kasvattaa itseäni, antautua itsekasvatuskouluun ja ottaa heikkouksiani työn alle, voinkin alkaa pitää toisia ihmisiä omien ongelmien aiheuttajina, uhkana ja onneni esteenä. Mutta oman onnen ja tasapainoni ainoa este - tai rakentaja ja luoja olen kuitenkin itse itselleni. Ulospääsy kaikesta negatiivisuudesta ja vihasta sekä samalla onnen avain on siinä, että yritän sisäistää enemmän opetuksia, ottaa tosissaan jokaisen tilanteen, joita päivän mittaan eteen tulee, ja miettiä enemmän sitä, että minkälainen ihminen olen toisille ihmisille kuin että miten he suhtautuvat minuun. Yhteisöelämässä itsekasvastus on välttämätöntä, jotta oma henkinen laiskuus ei vääristäisi ihmissuhteita, vaan säilyisi keskinäinen luottamus ja yhteisymmärrys.

                      Martan mietelauseessa sanotaan: ”Ainoa tie joka meidät pelastaa on se, että rakastamme vihamiestä”. Ensin tulee mieleen, että eihän tässä nyt ketään vihamiestä ole. Mutta lopulta se lähin vihamies on omassa itsessäni, omassa alemmassa puolessani; himoissa ja kiusauksissa sekä kaikessa siinä, joka saa toimimaan epäveljellisesti. Mutta ns. vihamiehenä voi alkaa pitää ketä tahansa ihmistä, kenen kanssa on jotain hankaluutta vaikeutta ja jännitteitä. Sellaisesta tulee kuitenkin mieleen hyvin suppea käsitys toisesta ihmisestä, jolloin hänet nähdään vain yhden ominaisuuden ja pääasiassa jonkun heikkouden kautta. Toisia syyllistävä asenne saa realistisemmat mittasuhteet sen myötä, kun ajattelee että oma velkani on aina suurempi toiselle ihmiselle kuin hänen minulle. Lopulta se ns. vihamies on aina paras opettajani, sillä hän on tullut eteeni peiliksi paljastamaan ja opettamaan jotain puolia omasta itsestäni, jotain sellaista, jota en ole ymmärtänyt aikaisemmin, ja jota en tule ymmärtämään kenenkään muun ihmisen kuin hänen kautta. Mutta silloin ei tarvitse ajatella ketään vihamiehenään, jos ajattelee että toisen ihmisen negatiivinen suhtautuminen minuun ei tarvitse muuttaa omaa positiivista suhtautumistani häneen.

                      Vihaan sisältyy muitakin vaaroja kuin ihmissuhdeongelmat, turhat epäluulot ja vääristymät. Siitä sanoo Martan mietelause: ”Salattu viha tulee sairautena pintaan.” Tämä asia on tunnustettu jo lääketieteenkin taholta, kuten kahden alan asiantuntijan taholta voidaan todeta. Vankimielisairaalan psykiatrian ylilääkäri Hannu Lauerma sanoo: ”Jatkuva viha kuluttaa elimistöä, jolloin hermosto on jatkuvan rasituksen alla. Korkea kolesteroli ja masennus syntyvät kroonisen vihan hedelmänä. Pahimmillaan viha siis tappaa.” Psykologian professori Martti Tuomisto sanoo asiasta puolestaan seuraavaa: ”Viha on krooninen pitkäaikaissairaus, joka altistaa psyykkisen pahoinvoinnin lisäksi erilaisiin fyysisiin sairauksiin, kuten sydän- ja verisuonisairauksiin.” Asiantuntijoiden mukaan lääketieteessä tunnetaan siis jo käsite krooninen viha, - ehkä se on juuri sitä Martan tarkoittamaa ”tasaista luonnetta” ja mietelausekirjassaan mainitsemaa sieluperäistä vihaamista. Amerikassa viha on jo luokiteltu jopa omaksi diagnoosiksi, mutta Suomessa vasta nyt sen hoitoon ollaan kiinnittämässä enemmän huomiota. Pitkäkestoisen ja hallitsemattoman vihan vaarallisuus tulee myös esille siinä, että sen laatuista henkeä voi lietsoa ympäristöönsä ja toinen toisiinsa hallitsemattomasti, niin kuin on nähtävissä monissa sellaisissa maissa, joissa vihaiset ihmiset kokoontuvat mielenosoituksiin ja lähtevät vaatimaan oikeuksiaan. Seuraus ei voi olla koskaan hyvä, jos vihaiset ihmiset lyöttäytyvät yhteen, koska siinä on hajottavaa voimaa. Mutta sen sijaan positiivisessa ja rakentavassa hengessä yhdistyminen tuottaa hyvän voimaa.

                      Pitkävihaisuuden vaarallisuudesta on varoittanut edellä mainittu professori seuraavasti: ”Viha tuhoaa ihmisen kyvyn kokea asioita myönteisesti sekä rakastaa ja ottaa vastaan rakkautta.” Siis jokainen negatiivinen tunne pitäisi osata käsitellä, sillä muuten ne jäävät esteeksi hyvän kokemukselle, ihmissuhteiden kehittymiselle, ystävyydelle, rakkaudelle ja veljeydelle. Ei voi rakastaa eikä edes ymmärtää toista ihmistä omana itsenään ennen kuin on käsitellyt vanhatkin suuttumisen aiheet ja vihan itsessään. Siksi ymmärtää hyvin miten tärkeää on pysäyttää kaikenlainen negatiivisuus itsessä ja ympäristössä, ettei ainakaan jatka ns. vihapuheita, tuomitsemis- ja arvosteluhenkeä, vaan henkisen ryhmän tehtävän muistaen luoda ja säilyttää hyvän tahdon ilmapiiriä, ja erilaisuuksista huolimatta tehdä yhteistyötä erilaisten ihmisten kanssa yhteisymmärryksessä.

                      Mihin sitten perustuu se neuvo, että pitäisi laskea ainakin kymmeneen jos suututtaa? Vihaa käsittelevässä artikkelissa, johon oli haastateltu edellä mainittua psykiatri Hannu Lauermaa, - jonka sanotaan olevan tekemisissä Suomen vaarallisimpien ja vihaisimpien ihmisten kanssa, kerrotaan että vihan kokeminen muistuttaa tappeluun valmistautumista, jossa keho valmistautuu taistelemaan väärinkohtelijaa vastaan. Vihastumisen hetkellä aivoissa käynnistyy hillitön kuhina. Mantelitumake (joka on aivoissa oleva tunne-elämän keskus) aktivoituu sekunnin murto-osassa. Veri virtaa vasempaan otsalohkoon, joka alue vastaa järkeilystä ja pidättelee välittömästi mätkäisemästä kaveria. Yleensä nämä aivojen kaksi aluetta tasapainottavat toisiaan, mutta toisinaan viive saattaa olla sekunteja. Juuri sen viiveen takia vihastujaa neuvotaan puremaan huulta ja laskemaan hitaasti kymmeneen. Siis kuohuttavassa tilanteessa maltti ja odottaminen ei ole vain moraalinen itsehillintäneuvo, vaan perustuu myös fysiologiaan, jossa kahden aivoalueen kesken tapahtuva tasapainotus ja ratkaiseva viive voivat estää asioita, joita saa jälkeenpäin katua.

                      Mutta onpahan viha syntynyt mistä tahansa tai ilmenee miten tahansa, oleellista on kysyä, että miten sellaisen valtavan energian tuhlauksen saisi muunnettua hyvän voimaksi? Vihaa on joskus neuvottu purkamaan milloin mihinkin, nyrkkeilysäkin hakkaamisesta ties mihin fyysiseen suoritukseen. Nykytutkimuksia lukiessani ilokseni totesin, että suunta alkaa olla jo yhteneväisesti pahanvastustamattomuuden linjalla. Sitä sanaa ei tosin käytetä, mutta henki on sama kuten seuraavassa asiantuntijoiden neuvossa selitetään: ”Vihan toistuva kokeminen tai päivittäinen ilmaiseminen vain lisää vihamielisyyttä. Sen sijaan tyyynnyttämisen ja rauhoittamisen opettelu on hyödyllistä. Viha on erityisen vaativa tunne; sitä pitäisi olla purkamatta hallitsemattomasti, lietsomatta lisää ja juuttumatta siihen liian pitkäksi aikaa.” Siitä kertoo myös lapsilla tehty koe jossa todettiin, että vapaasti purettu viha lisääntyi, mutta viha hävisi, kun lapsia opetettiin keksimään muita ratkaisutapoja. Sellaisten ratkaisutapojen etsimisen apuna koen meille tärkeän mietiskelytyön, jossa parhaimmat ahaa-elämykset ovat juuri jokapäiväiseen käytäntöön sovellettavia oivalluksia, että miten toimia missäkin haasteellisessa tilanteessa tai ihmissuhteessa.

                      Mielenterveysalan asiantuntijat sanovat, että paras lääke siihen, ettei ihmisen tarvitsisi kantaa itsessään vihaa on kuulevat korvat ja pitkät ihmissuhteet. Näkisin asian niin, että pitkät ihmissuhteet tuovat elämään turvallisuutta. Niissä on sitä yhteisen elämän historiaa, jossa ihmiset tietävät toinen toistensa kasvuvaiheita ja kasvukipuja, ovat jakaneet niitä yhdessä hyvinkin syvällisesti vuosikymmenten aikana, - ja ymmärtävät niitä toinen toisensa kasvuun liittyviä kipeitäkin asioita. Pitkiin ihmissuhteisiin liittyy myös tunteet, yhdessä nauraminen ja yhdessä itkeminen, jotka myös vahvistavat ihmissuhteita. Kuulevat korvat ovat tarpeellisia monella tavalla, mm. niin että kenenkään ei tarvitsisi yksin kantaa liian isoa taakkaa, vaan sitä voi tarpeen vaatiessa keventää jollekin läheiselleen. On tärkeää tulla kuulluksi ja ymmärretyksi omana itsenään; ei siis sellaisena kuin ihanteen mukaan pitäisi olla, vaan omaa elämänkaartaan kulkevana yksilönä pyrkimässä omilla voimillaan ja ymmärryksellään eteenpäin.

                      Tämän puheen voisi päättää ja kiteyttää Pekka Ervastin yksinkertaiseen ajatukseen, että viha etäännyttää, rakkaus yhdistää.