Kansana Suomi sanoo olevansa rauhan asialla. Varmaan puheen tasolla näin onkin. Mutta käytäntö  ontuu vielä pahasti. Rummutamme voimakkaasti armeijan suuresta merkityksestä rauhan  kasvatuksessa. Armeijan olemassaolo kuitenkin pohjautuu ihmisen tappamiselle ja erilaisten  pelkojen ylläpitämiselle. Ne arvot eivät voi olla kestävän rauhan perustana. Jos esimerkiksi  rakennusinsinöörille opetettaisiin vain talojen hajottamista, ei hänestä kunnon talon rakentajaa  kasvaisi. 

Mitä siis rauha on? Se on sisäistä varmuutta olemassaolon hyvyyteen. Se syntyy kunnioituksesta  elämää ja ihmisyyttä kohtaan. Ihmiskunnan henkisten opettajien moraalinen ohjeistus  tappamattomuudesta ja anteeksiannosta on oleva sen selkäranka. Kestävän rauhantilan eteen on  tehtävä työtä. Sitä täytyy opiskella. On harjoiteltava sovinnontekoa. On opeteltava erilaisten  ihmisten, myös eri kulttuuritaustaisten ihmisten kohtaamista. Rauhan rakentamiseen täytyy sitoutua.  Joka päivä voi tehdä jotain rauhaa edistävää, vaikkapa olla nostamatta syyttävää sormea ketään  kohtaan. 

Rauhan rakentajalta kysytäänkin viisautta. Täytyy osata kuunnella ja olla ennakkoluuloton. Kenellä on sydän paikallaan, hänen luonaan ahdistunutkin ihminen tuntee olonsa turvalliseksi. Näitä  ihmissuhdetaitoja opitaan kasvatuksen ja koulutuksen avulla. Jos todella tahdomme rauhaa, olemme valmiit sen asian eteen tekemään työtä. Kansallista pääomaa voisikin mielestäni enemmän ohjata  rauhankasvatukseen kuin sotakoneiston uusimiseen. Täytyy muistaa, että rauha ei ole stabiili olotila.  Se kestää, mikäli me itse kasvamme kantamaan erilaisuuden painetta ja auttamaan siellä missä  auttaa voimme. 

Maailma muuttuu. Sotien aiheuttamat ongelmat tulevat lähemmäksi. Kysymys kuuluukin. mitä me  itse kukin olemme valmiita tekemään, jotta tuo julma ja hirmuinen sodan jättiläinen tulisi  rakentavalla tavalla voitetuksi? siinäpä pohdinnan paikka. Vai tahdommeko me rauhaa - oikeasti? 

Päivi Aikioniemi