Pekka Peltola (ote esitelmäalustuksesta Väinölässä 7.2.2016)

 

Hengen korkeakoulussa on oppiaineena ihmisten auttaminen eli  rakastaminen. Rakastaminen on auttamisen synonyymi, ja luonnollisesti sen pitäisi näkyä myös oppilaan käytännössä. 

Siksi kai Ervast korostaa heti alkuun sitä, että uskonto ei saisi jäädä vain teoreettiseksi filosofiaksi, joka selittää meille  kaikenlaisia elämänkysymyksiä - vaikka sekin puoli on aluksi olemassa - vaan tulisi olla pyrkijöitä, jotka tahtovat elää uskontonsa mukaan, niin kuin heidän Jumalansa tai Mestarinsa on käskenyt  elää ja toimia ihmisten auttamiseksi. 

Eli "toisia auttamalla tulee itsekin autetuksi". Ja silloin täytyy - filosofoinnin asemasta - koettaa tehdä jotakin konkreettista, koska jo asiallisen tiedon jakaminen on ihmisille avuksi. Ei  saisi pelätä ihmisten henkistä auttamista, sillä jos sellaisen auttamisperiaatteen on sisäistänyt omaan olemukseensa, niin silloin "Työ tekijäänsä neuvoo", kunhan vain unohtaa oman egonsa,  persoonalliset pyyteensä, eikä anna myöten niiden loputtomille  vaatimuksille. 

Opetuslapsen ensimmäinen kehitysvaihe vaikuttaisi olevan tiedostamaton tila, jossa johtavana periaatteena on toisille hyödyksi oleminen, ilman että on varsinaisesti uskonnollinen ihminen,  mutta on uskollinen omalle elämäntehtävälleen, vaistomaisesti.  Sellaisesta ihmisestä tulee mieleen esim. Nelson Mandela, joka  viisaalla menettelyllään sai kahden rodun eriarvoisuuden kääntymään selvästi parempaan suuntaan. 

Sitten tulee mukaan tuo elävien ihmisten omanatuntona oleminen,  joko oman kuolemansa jälkeen taivastilasta käsin, mutta myös silloin kun oppilas itsekin on fyysisessä ruumiissaan. Siitä tulee  väistämättä mieleen se, kun on sanottu, että "aseettomuus-kehityksessä Suomen pitäisi olla Euroopan omanatuntona", mitä itse asiassa hyvin vähän tapahtuu. 

Mutta ennen sitähän on se, että henkisen liikkeen olisi toimittava kansan omanatuntona, mikä merkitsee, että sen piirissä väkivaltakysymys on ratkaistu aseettomuuden suuntaan, ja olisi myös  tehtävä työtä aseettomuusihanteen tunnetuksi tekemiseksi, jotta  uusienkin sukupolvien ihmisillä olisi parempi mahdollisuus löytää  vastaava ihanne, jonka he kenties - nykyisen elämänsä tielle lähtiessään - ovat ottaneet elämäntehtäväkseen jossain muodossa. 

Näin ollen henkisten liikkeiden olisi julkisesti tunnustettava  Suomen aseettomuustavoite. Ilman sitä ei voi mitenkään ajatella niiden toimivan kansan omanatuntona. Ja kun "todellisen kristinusko alkaa aseettomuudesta" täytyisi henkisten ihmisten myös ratkaista suhteensa kirkkoon eroamalla siitä, koska muuten he jäävät tukemaan kirkon väkivaltaista ns. kristinuskoa. 

Jolleivät hengen seuraajat ole näitä peruskysymyksiä ratkaisseet omassa elämässään ja myös julkisen liikkeen jäseninä, niin miten he voisivat toimia kansan omanatuntona ja korkeamman minän äänenä? Korkeampi  minä sekä neuvoo että varoittaa pyrkijää poikkeamasta oikealta tieltä. Eikä väkivallan tie voi mitenkään olla oikea tie! 

Jos taas henkiset liikkeet ovat aseettomuusperiaatteen suhteen  uppiniskaisia ja toimimattomia, niin silloin täytyy väistämättä ajatella, että niiden asemasta syntyisi rauhansoluja niistä ihmisistä, jotka tuntevat rauhanihanteen ensiarvoisen tärkeäksi. Ja vasta sen perusratkaisun jälkeen voisi tulla syvempi tutustuminen teosofiseen elämänymmärrykseen, joka edelleen tukee sitä ratkaisua.       

Jos me Suomen kansana olisimme aidossa rauhantilassa, niin emme  tietenkään tarvitsisi aseita ja armeijaa, koska niissä ei ole turvallisuutta, vaan pikemminkin itsetuhon ainekset. Siitä tosiasiasta voi aina muistuttaa. Ja jos on nuorekasta innostusta, niin aseettomuuden puolesta voivat sekä naiset että miehet keksiä uusia keinoja ilmaista kantansa. 

Ihmisen tappaminen täytyy tunnustaa rikokseksi, jolloin itse sotakin ja siihen ryhtyminen on aina rikos ihmisyyttä vastaan. Kaikille ihmisille täytyisi aivan ensimmäiseksi antaa elämisen perusoikeus.  Ihmisen tappamattomuudesta täytyy siis lähteä, eikä esimerkiksi  kasvissyönnin ajatuksesta, siitä, ettei eläimiä tapettaisi, mikä  ei Ervastinkaan aikana tuonut aseettomuus-kehitystä, vaan veljeysaate ajautui pahasti karille. 

Väärin ymmärretty kansallisuusaate, sotalaitoksen painostus sekä  julma käsitys sodan ja tappamisen pyhyydestä, jopa kasvattavasta  vaikutuksesta sai ummistamaan järjen silmät ja pysymään edelleen väkivallan tiellä, vaikka nimenomaan teosofien olisi pitänyt toimia ja olla omantunnon äänenä. 

Jos veljeyden perustotuutta, ihmisen tappamattomuutta ei haluta  tunnustaa, jos "rumaa sanaa ei uskalleta sanoa niin kuin se on",  silloin lähdetään hakemaan joitakin hienoja vivahteita ennen aikaisesti, jolloin on kyseenalaista, johtaako sellainen valinta aseettomuutta kohti? 

Siksi toivoisi, että aidot rauhanihmiset muodostaisivat sellaisia  terveitä perussoluja, joissa aseettomuusihanne on otettu vakavasti,  ja yhteistyö syntyisi siltä pohjalta moninaisine toimintamahdollisuuksineen. 

Jos muodolliset henkiset liikkeet eivät ole yksimielisiä rauhanasiassa, eikä niillä ole siihen suuntaan innostusta, niin meillä ei ole aikaa jäädä odottamaan niiden heräämistä ja aseettomuuteen  innostumista. 

Suhtautuminen väkivallan käyttöön on ihmiskunnan kohtalonkysymys, eikä se loputtomasti odota ratkaisuaan, vaan jossakin päin täytyisi  myönteisen, väkivallattoman kehityksen jo alkaa käytännössäkin näkyä. Täytyisi löytyä niitä ihmisiä, jotka eivät jää odottamaan, että toiset toimisivat, vaan toimivat itse. Siinä he seuraavat tietämättään Martan tärkeää periaatetta; "Minä vaikka ei kukaan muu!"