Pekka Peltola


Kun  Suomi siirtyi sadannelle poliittisen itsenäisyyden vuodelleen on hyvä palauttaa mieleen historiallisia tosiasioita siitä erikoisesta vaiheesta, joka johti Suomen itsenäistymiseen. Sitä vaihetta otsikoi virallinenkin historiankirjoitus näin:  ”Armeijaton kansa saa kansallisen armeijan”.

  Ja jatkaa:  ”Näin Suomen valtioelimet ohittaen keisari antoi 1901 julistuskirjan ja uuden asevelvollisuuslain jotka käytännössä hävittivät Suomen sotalaitoksen erikoisaseman. Julistuskirjan mukaan hallitsija saattoi käyttää suomalaisia joukkoja vapaasti oman harkintansa mukaan kaikkialla Venäjän valtakunnassa tai sen ulkopuolella. Keisarin menettely  johti Suomessa laajoihin kutsuntalakkoihin. Yhteenotto johti lopulta 1902-03 koko Suomen sotaväen ja sitä hallinnollisesti johtaneen senaatin sota-asiain toimikunnan lakkauttamiseen. Maan  puolustaminen ja nyt myös suomalaiset jäivät kokonaan Venäjän armeijan murheeksi.”  

   Tästä käy selvästi ilmi, että kun Suomi valtiollisesti itsenäistyi. sillä ei ollut ollenkaan armeijaa. Joten armeijan kunniaksi ja ansioksi ei mitenkään Suomen itsenäistymistä voi  laskea. Tosin jääkäriliikkeen nuoret miehet olivat lähteneet salaisesti Saksaan sotilaskoukutukseen, koska ei tietenkään uskottu Venäjän antavan hyvällä itsenäisyyttä Suomelle.

Mutta maailman tapahtumat; häviö ensimmäisessä  Maailmansodassa ja Venäjän vallankumous 1917 johtivat siihen, että että armeijaton Suomi saattoi julistautua itsenäiseksi  6.12.1917. Historia jatkaa: ”Kun   ilmeni, etteivät Ruotsi ja länsivallat olleet valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä ennen Venäjää, Svinhufvud kävi hankkimassa Leninin johtaman kansankomissaarien tunnustuksen itsenäisyydelle vuoden viimeisenä päivänä Pietarissa. Tammikuun alussa Suomen itsenäisyyden tunnustivat Ruotsi, Ranska, Saksa, Tanska ja Norja”

  Sille, että Suomi armeijattomana itsenäistyi  eritoten  Kultakautensa kulttuuritekojen ansiosta, ja jopa urheilusuoritustensa johdosta ( Tukholman olympialaiset 1912 , joissa Suomi jo esiintyi omana kansakuntanaan ja mm. Hannes  Kolehmainen) – ei ole toistaiseksi osattu antaa riittävästi arvoa. On niin totuttu siihen, etttä vain väkivaltaisen taistelun kautta on vapauduttu suurempien kansojen vallasta.  Eivät Baltian maatkaan käsittäneet oman verettömän itsenäistymisensä arvoa ( josta kunnia  Gorbatsoville), vaan ryhtyivät heti rakentelemaan omaa armeijaansa. Tärkeintä on kuitenkin  aina ollut oman kansallisen identiteetin saavuttaminen.

  Tietysti myös väkivaltakeinoilla voi itsenäisyyden saavuttaa tai sitä puolustaa, kuten Suomi teki Talvisodassa, mutta se on aivankuin liian kova hinta eikä suinkaan paras mahdollinen keino, koska olemme kuitenkin järkiolentoja. Eihän jääkäriliikekään koskaan päässyt taistelemaan Venäjää vastaan, vaan sen väkivaltauho kääntyi kansalaissodassa omia suomalaisiamme kohti, kun ei osattu olla yksimielisesti rauhan kannalla. Tilanne kärjistyi surulliseksi sisällissodaksi, kuten tällä hetkellä Syyriassa.

  Ikävä kyllä Suomi ei osannut suoralta kädeltä aloittaa uutta rauhankulttuuria pyrkimällä pysymään armeijattomana kansana. Aavistuksia uudenlaisesta menettelystä on Suomessa ilmennyt myöhemminkin,kuten Urho Kekkonen kirjoittaa päiväkirjoissaan; ”Kesällä 1967 oli voimakkaana mielessäni ajatus, etten voi toimia tasavallan presidenttinä, koska olen sitä mieltä, että puolustusvoimat voidaan lakkauttaa.”


    Vastaavasti kirjoitti Pekka Ervast jo 1927: ”Meidän kansamme tehtävänä tulee olemaan riisuutua täydellisesti aseista. Tämä tuntuu tietysti hullulta tällä hetkellä ihmisistä; meillä on Venäjä tuolla, se hyökkää heti kimppuumme. Mutta minä sanon, niin ei tule tapahtumaan, vaan jos Suomen kansa uskaltaa sen tehdä, ja vaikkapa Euroopan Yhdysvaltojen nimessä, silloin ei kukaan uskalla koskea siihen. On aivankuin kansa silloin olisi uskaltanut julistautua pyhäksi ja koskemattomaksi. Tätä ei ymmärretä vielä tänä päivänä, mutta kuitenkin se on oleva niin.”

  Nykyinen yleinen kehitys on jälleen viemässä huonoon suuntaan, koska ei ymmärretä  sitä selvää johdonmukaisuutta, että ”asevarustelu johtaa sotaan”, niinkuin tapahtui 1930-luvullakin. Jos halutaan kulkea rauhanomaista tulevaisuutta kohti, silloin olisi lähdettävä aseidenriisuntaa toteuttamaan myös kansakuntana. Syy ja seuraus tapahtuu tässäkin asiassa, joten täytyisi olla niin viisas valtiojohto, ettei  se lähtisi provosoitumaan kenenkään uhittelusta, vaan uskaltaisi toimia järkevästi  ja itsenäisesti.

  On tietenkin selvää, että kehitys Aseettoman Suomen suuntaan tapahtuu  yksilö yksilöltä , pikkuhiljaa ja pienin askelin, mutta niitä pystytään kyllä ottamaan, kun kehityksen suunta on selvillä. Vapaaehtoinen asevelvollisuus olisi ensimmäisiä askeleita, kunnes kaikki sotaan valmistautuminen suljetaan pois, ja jätetään taaksemme ikävänä historiana ja museotavarana.

  Ja tarvinneeko sanoa, että sellainen menettely olisi sopusoinnussa myös alkuperäisen kristinuskon  ja Jeesuksen opetuksen kanssa. Sillä me kaikki tiedämme hänen sanoneen, että ”Jokainen , joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu”, ja kehoittanut  ”rakastamaan vihollisiamme”.

  Tällaisten väkivallattomien periaatteiden toteuttamisesta alkaisi  Suomen kansalle onnellisempi aika, sillä  nämä ensimmäiset sata vuotta ovat olleet ensi askelista lähtien suurta murhenäytelmää, koska ei osattu viisaammin toimia.                    

  Ja tarvinneeko sanoa sitäkään, minkä taloudellisen helpotuksen ja siunauksen sotilasmenojen vähentäminen toisi jokaiselle Suomen kansalaiselle, niinkuin hyvin tiedetään, että nykyinen meno vain kiristää ja kurjistaa kaikkien elämää.

  Mutta osataanko muuttaa suuntaa, koska menneisyyden tottumus on niin voimakas? Osataanko ottaa oppia menneisyyden erehdyksistä? Pieni askel siihen suuntaan olisi se, että annettaisiin kunnia väkivallan asemasta sille kansallisen identiteetin luomiselle ja niille kulttuuriarvoille, sekä henkisille periaatteille, jotka johtivat Suomen valtiolliseen itsenäistymiseen melkein sata vuotta sitten.