Jos näemme jonkun henkilön kadulla uhoavan aseillaan, hälytämme sairasauton tai virkavallan paikalle. Hyvä niin, koska kertoohan se epäterveestä käyttäytymisestä. Kyseinen ihminen tarvitsee apua. Mutta kun valtiollisesti toimitaan samoin, siis esitellään suuria asehankintoja, niin se onkin hyväksyttävää, vaikka samaan aikaan annetaan ymmärtää, että Suomella ei ole vihollisia. Mikä mielestäni onkin totta. Meillä ei ole vihollisia.

 Hämmentävää tässä kuviossa on se, kuinka palvelualoilta esimerkiksi vanhusten hoidosta ja sairaaloista vähennetään työntekijöitä, kun ei ole varaa hoitohenkilökuntaan. Tai että sotaa pakoon tulleita turvapaikanhakijoita ei voitaisi ottaa riittävästi vastaan, koska ei ole varaa heidän ylläpitoon. jne

 Onko siis ymmärrettävä, että meillä Suomessa ei ole varaa ihmisten suojeluun tai hoitoon, mutta -maanpuolustukseen vedoten- valtavien asetehtaiden tukemiseen miljoonia kyllä riittää. Se on surullista, koska tiedämme, että vihanpito ei lopu sotimalla. Siihen tarvitaan neuvottelutaitoisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on moraalista selkärankaa ymmärtää erilaisia näkökantoja ja silti olla asettumatta kenenkään puolelle. Ja joilla on näkökykyä löytää yhteinen sävel tai kieli haastavissa tilanteissa.

 Sentähden olisikin toivottavaa, että alettaisiin enemmän kiinnittää huomiota käytännön rauhankasvatustyöhön. Jumalten viisaus puhuu esimerkiksi keskinäisten pelkojen ja uhkakuvien kääntämisestä luottamukseksi; toisin sanoen siitä, miten hyvällä voitetaan pahaa. Kansamme hyvinvoinnin tähden tällaisia taitoja tarvitaan aina. Sen työn todellista arvoa rauhaan rakentumisessa ei ole vieläkään opittu ymmärtämään.

  Päivi Aikioniemi