Heli Peltola

 Joka vuosi jaettavan Nobelin rauhanpalkinnon sai tänä vuonna Ican-järjestö, itselleni aiemmin  tuntemattomaksi jäänyt kansainvälinen ydinaseiden täyskieltoon tähtäävä järjestö. Sen syntysanat  Iausuttiin Suomessa jo v. 2006 ydinaseita vastustavien lääkäreiden kokouksessa, varsinainen perustava  kokous järjestettiin seuraavana vuonna Melbournessa.

 Järjestön näkyvin ja rauhanpalkinnon arvoinen saavutus on viime kesänä aikaansaatu sopimus ydinaseiden  kieltämisestä, jonka YK hyväksyi 7. heinäkuuta ja jonka on tähän mennessä allekirjoittanut jo 122 valtiota.  Kieltosopimuksen allekirjoittavat valtiot sitoutuvat ydinaseiden hallussapidon kieltämisen lisäksi muun  muassa siihen, ettei ydinaseita sijoiteta tai säilytetä niiden maaperällä. 

1960-luvulla solmittu ydinsulkusopimus, jota Suomikin käyttää perusteena ydinaseet kokonaan kieltävään  sopimukseen littymättömyydelleen, tähtää kuitenkin vain ydinaseiden leviämisen rajoittamiseen, ei niistä  kokonaan luopumiseen, jolloin niiden käyttämisen mahdollisuusjää olemaan ja on uhkana koko  ihmiskunnan tuhoutumiselle.

 Ican kirjainyhdistelmähän muodostuu sanoista international campaign to abolish nuclear weapons, jota  ainakaan minä en tiennyt, kun kuulin rauhanpalkinnon voittajasta. Minä nimittäin luulin sanan tarkoittavan  englanninkielistä ilmaisua I can, suomeksi minä voin ja olin oikein ilahtunut järjestön nimestä, sillä ajattelin  sen suoraan viittaavan jokaiseen yksityiseen ihmiseen ja siihen, miten jokainen yksilö on tärkeä rauhan  edistämisessä. Asiaa lähemmin tarkasteltuani huomasin, että niinhän se oikeastaan onkin, sillä Ican  verkostohan muodostuu juuri pienistä erillisistä järjestöistä, joita ei olisi olemassa ilman yksittäisten  ihmisten osallistumista.

 Samalla muistin myös erään opiskelukommentin samasta aiheesta, jossa pohdiskelija perusteli minä voin-  ajatuksen kumoavan ne niin yleiset alemman luonnon synnyttämät minun täytyy-, minulla on oikeus-, minä  joudun- ajatukset ja antavan tilaa hyvän mahdollisuuksille, jotka jokaisella on käytössä niin tahtoessaan.  Jos osaisikin ajatella minä voin- tyyliin, silloin ei jäisi valittaen kiinni asioihin, joiden on ollut elämän aikana  muututtava mitä erinäisimmistä syistä, vaan nostaisi ykköseksi ne asiat, joita vielä osaa ja kykenee  tekemään ja antaisi tilaa kaikelle sille uudelle, joka vielä odottaa mielen sopukoissa esille pääsyään.  Ja ennen kaikkea: minä voin kuunnella omaatuntoani, minä voin edistää rauhaa joka päivä luopumalla  omista aseistani, minä voin siten tulla osaksi yhtä rauhansolua, joka syntyy, kun samanmieliset ihmiset  yhdistävät hetkeksi voimansa. Ja tällaisten rauhansolujen syntyminen ihmisten keskuuteen ympäri Suomea  ja maailmaa luo pohjaa myös valtiollisille aseistariisuntateoille. Jospa Suomikin sitten jonain päivänä  rohkenisi allekirjoittaa ydinaseet kokonaan kieltävän sopimuksen, ottaen samalla askeleen kohti omaa  kansallista aseettomuustehtäväänsä.