Pirjo Rautiainen                                        

  Onko olemassa tärkeämpää kysymystä kuin ”kuka minä olen” ? Sillä kukaan toinen ei voi vastata siihen kysymykseen.

  Vaikka näkijä katsoisi sieluuni ja henkeeni, sanoittaisi aavistukseni ja paljastaisi pimentokohdat, sekään ei pelkästään riitä. Minun itsenikin on kyettävä vastaamaan itselleni, kuka minä olen.

  Vastaus jää kuitenkin aina auki. Sen on hyväkin jäädä terveellä tavalla avoimeksi, koska silloin olen totuudenetsijä.

  Päädyin pohtimaan aihetta ajatellessani, että kuinkahan moni ihminen joutuukin itseasiassa kohtaamaan identiteettikriisiä olosuhteiden muuttumisen myötä? ( Koronakevät 2020 ) Kun elämän kulku ei yhtäkkiä menekään kuin ennen, kun minua eivät enää määritäkään ihmisenä samassa määrässä suorittaminen, palaute, tuloksellisuus tai totutut roolit. Silloin alkaa käymistila, sopeutuminen ja uuden suunnan hakeminen.

  En koe olevani tästä prosessista ulkona, vaikken olekaan juuri nyt keskellä yllättävää identiteettikriisiä. Paino sanalla yllättävää. Itse asiassa teema kulkee mukana jokseenkin jatkuvana, koska olen itseäni etsivä ihminen. Yritän myös tiedostaa muutokselta suojautumisen mahdottomuutta parhaani mukaan. Kyllä, nämä ovat hyväosaisten haasteita. Luotan, että näiden järjestäytyminen on sidoksissa myös näkyvämpiin ongelmiin.

  Elettävä aika sisältää paljon mahdollisuuksia heräämiseen ja muutokseen materialismista henkisyyteen. Sen auran siivittämänä identiteettiaihe tuntuu yhä vain tärkeämmältä.

  Identiteettikriisit eli muutosvaiheet kuuluvat olennaisena osana elämään. Ne liittyvät mm. ikäkausien vaihtumiseen ja ihmissuhdemuutoksiin. On terveen merkki tuntea ja läpikäydä ulkoisten muutoksien tuomia sisäisiä prosesseja. Eteenpäin elävän mieli, muuten voin jäädä roolini vangiksi.

  ”Kuka minä olen” on kuitenkin yllättävän vaikea kysymys. Se, mitä henkilökortissani lukee, on tietenkin ohut pintakerros. Se on suorastaan kuin keveääkin kevyempi ulkoilutakki, vaikka kulloinen persoonallisuus onkin tärkeä.

  Takin alla olemme kaikki, kuten sanotaan, väräjäviä sydämiä eli ihmisiä. Vaan uskallanko ja osaanko olla väräjävä sydän, ihminen ja kulkea ns. takki auki etsien yhteyttä elämään? Tarvitsenko aina vain lisää takkeja lämmikkeeksi, kerroksia ympärilleni: saavutuksia, suorituksia, pätemistä – jotain, jolla minua voi määrittää hyväksytysti ulkoapäin. Tärkein kysymys onkin muuttunut sanattomaan muotoon: ”olenko tärkeä?”, ”onko tekemiseni tärkeä?”, ”kelpaanko?” Ne ovat hyviä kysymyksiä itselle osoitettuina keskustelunavauksina, sillä tuolloin alkaa tie niistä irtautumiseen.

  Kaunis ihmisyysperiaate kaiken perustana on, että jokainen ihminen on tärkeä omalla paikallaan ja  juuri sellaisena kuin rakentavassa kasvussaan on. Ilman sisäistämistä tämäkin on onttoa kuminaa. Sisäistäminen on tuntemista. Tunnen olevani tärkeä omalla paikallani. Paikka ei kylläkään rajoitu pelkästään fyysiseen sijaintiin. Se on myös taajuus ajatella, tuntea ja tuoda oma värinsä ja väreilynsä esille.

  Sisäistäminen ei taaskaan ole suoritus. Sisäistämisessä on kyse olemisesta. Olemisen voima. Tätä kirjoittaessanikin se koskettaa. Rauha, joka on voimaa. Paljas olemassaolon voima. Rauha antaa vastausta siihen, kuka minä olen, mutta hankala sitä on sanoilla selittää. Olemisen voima tuo tunteen, että on rakastettu eikä sitä tarvitse mitenkään ansaita. Se on ihmisoikeus elämän edessä. Silloin tuntee olevansa elämän kantama. Se on valtava voima. Tai olisi, sillä liian harvoin se toistaiseksi pääsee egon selitysten läpi. Vaan toiveita on, kun olemisen rauhan tavoittamisen tielle lähtee.

  Päästäkseen identiteetiltään yhä enemmän elämän kantamaksi, täytyy hellittää otettaan murenevasta identiteetistä. Vaikka irtipäästämistä tahtookin, se ei irtoa kuin kuori banaanista.

  Kun identiteettini on syvemmissä kerroksissa, silloin se tavallaan on varmemmalla pohjalla. Kuinka saada se syviin kerroksiin? Sellaista ei tehdä tekemällä. Koen sen olevan luonnollista kaipausta ja hidasta kehitystä, jossa kriisit ovatkin askelia eivätkä häpeällisiä takapakkeja.

  Kukapa ei kaipaa ja tarvitse kannustusta, tukea ja hyväksyvää signaalia myös ympäriltään. Se on suorastaan välttämätöntä. Sellainenkin vaiva on kuulemma olemassa kuin kehu-ummetus, tiesi naistenlehti. Ettei siis anna toisille kiitosta ja kannustusta, vaikka ilahtuukin heidän olemisestaan ja teoistaan. Uskon, että aidosti heräävä kiitos ja tuen ilmaisu on tärkeää energiavirtausta molemmille osapuolille.

  Tärkeää on myös antaa toistenkin kasvaa ulos ns.rooleistaan eli totutuista identiteeteistään, ettei ole sysäämässä ketään sinne takaisin. Koskaan et muuttua saa – koska minäkin joudun reagoimaan!

Oman sisimmän ja sisäisen silmän vahvistuessa alkaa pikkuhiljaa kasvaa myös vaisto olla murentamatta toistenkaan identiteettiä. Näenkö toisesta laastarin, vaiko myös sen, mitä laastari peittää? Siis näenkö vain puolustusmekanismin enkä varsinaista syytä, kipeää kohtaa taustalla. Aika näkijä pitäisikin olla. Eikä kipeyksiä tarvitsekaan erikseen alkaa kyyläämään. Mikäli näkee, sikäli kasvaa myös ymmärrys.

  Kun jokin asia on vahva osa omaa identiteettiä, silloin se on myös rakas. Se saa esille voimakkaita tunteita ja toimintaa. Hyvässä puolessaan se tietenkin rakentaa ja edistää. Valitettavasti on olemassa myös kielteisiä suuria tunteita, jotka kumpuavat uhatuksi tulemisen tunteesta. Identiteettini on uhattuna, vaikka kyseessä olisi jokin näkyvä, tavallinen arjen askare tai luova työ. Tällöin on aiheellista itse ”kriisiyttää” identiteettiään ja kysyä, mikä on tämä rakennelma. Mikä saa tarttumaan aseisiin? Elämään kuuluu tottakai koko tunteiden kirjo. Elämään kuuluu myös niiden selvittely. Ensimmäisenä repivistä tunteista kärsii ihminen itse ja pian jo muutkin.

  Onko jokin osa minua tai toimimistani kuin laastari?Kuin peite sen yllä, johon tarvitseekin päästä käsiksi. Tuleeko minun vapautua olemasta sellaista, josta itsepintaisesti pidän kiinni? Mistä tiedän, etteivät tällaiset tuntemukset ole vain kuvitelmaa?

  Omalla kohdallani voin tietää osuneeni oikeaan, kun jotain vapautuu. Kipeä asia menettää hieman hallitsevuuttaan ja uhatuksi tulemisen tunne heikkenee. Näen syitä, miksi olen tällainen kuin olen. Tie on hetken vapaampi kulkea.