sunnuntai, 21. tammikuu 2018

RAUHANPALKINTO

Heli Peltola

 Joka vuosi jaettavan Nobelin rauhanpalkinnon sai tänä vuonna Ican-järjestö, itselleni aiemmin  tuntemattomaksi jäänyt kansainvälinen ydinaseiden täyskieltoon tähtäävä järjestö. Sen syntysanat  Iausuttiin Suomessa jo v. 2006 ydinaseita vastustavien lääkäreiden kokouksessa, varsinainen perustava  kokous järjestettiin seuraavana vuonna Melbournessa.

 Järjestön näkyvin ja rauhanpalkinnon arvoinen saavutus on viime kesänä aikaansaatu sopimus ydinaseiden  kieltämisestä, jonka YK hyväksyi 7. heinäkuuta ja jonka on tähän mennessä allekirjoittanut jo 122 valtiota.  Kieltosopimuksen allekirjoittavat valtiot sitoutuvat ydinaseiden hallussapidon kieltämisen lisäksi muun  muassa siihen, ettei ydinaseita sijoiteta tai säilytetä niiden maaperällä. 

1960-luvulla solmittu ydinsulkusopimus, jota Suomikin käyttää perusteena ydinaseet kokonaan kieltävään  sopimukseen littymättömyydelleen, tähtää kuitenkin vain ydinaseiden leviämisen rajoittamiseen, ei niistä  kokonaan luopumiseen, jolloin niiden käyttämisen mahdollisuusjää olemaan ja on uhkana koko  ihmiskunnan tuhoutumiselle.

 Ican kirjainyhdistelmähän muodostuu sanoista international campaign to abolish nuclear weapons, jota  ainakaan minä en tiennyt, kun kuulin rauhanpalkinnon voittajasta. Minä nimittäin luulin sanan tarkoittavan  englanninkielistä ilmaisua I can, suomeksi minä voin ja olin oikein ilahtunut järjestön nimestä, sillä ajattelin  sen suoraan viittaavan jokaiseen yksityiseen ihmiseen ja siihen, miten jokainen yksilö on tärkeä rauhan  edistämisessä. Asiaa lähemmin tarkasteltuani huomasin, että niinhän se oikeastaan onkin, sillä Ican  verkostohan muodostuu juuri pienistä erillisistä järjestöistä, joita ei olisi olemassa ilman yksittäisten  ihmisten osallistumista.

 Samalla muistin myös erään opiskelukommentin samasta aiheesta, jossa pohdiskelija perusteli minä voin-  ajatuksen kumoavan ne niin yleiset alemman luonnon synnyttämät minun täytyy-, minulla on oikeus-, minä  joudun- ajatukset ja antavan tilaa hyvän mahdollisuuksille, jotka jokaisella on käytössä niin tahtoessaan.  Jos osaisikin ajatella minä voin- tyyliin, silloin ei jäisi valittaen kiinni asioihin, joiden on ollut elämän aikana  muututtava mitä erinäisimmistä syistä, vaan nostaisi ykköseksi ne asiat, joita vielä osaa ja kykenee  tekemään ja antaisi tilaa kaikelle sille uudelle, joka vielä odottaa mielen sopukoissa esille pääsyään.  Ja ennen kaikkea: minä voin kuunnella omaatuntoani, minä voin edistää rauhaa joka päivä luopumalla  omista aseistani, minä voin siten tulla osaksi yhtä rauhansolua, joka syntyy, kun samanmieliset ihmiset  yhdistävät hetkeksi voimansa. Ja tällaisten rauhansolujen syntyminen ihmisten keskuuteen ympäri Suomea  ja maailmaa luo pohjaa myös valtiollisille aseistariisuntateoille. Jospa Suomikin sitten jonain päivänä  rohkenisi allekirjoittaa ydinaseet kokonaan kieltävän sopimuksen, ottaen samalla askeleen kohti omaa  kansallista aseettomuustehtäväänsä.

      

maanantai, 25. joulukuu 2017

JOULUN HENKI



lumipyry15%20001.jpg



Reija Tähtinen

Vietämme joulua kristikunnan mestarin Jeesus Kristuksen syntymän muistoksi. Tämä selviö kyllä helposti myös unohtuu tai jää huomiotta yleisen tapakulttuurin luomien kiireiden ja juhlaan liitetyn kaupallisuuden keskellä.

Silti joulussa on sitä jotakin. Joulun henki voi äkillisesti koskettaa usein silloin, kun sitä vähiten odottaa.Mitä on joulun henki? Mistä se on syntynyt?

Televisiosarjojen jouluspesiaaleissa todellinen joulun henki syntyy usein vähäosaisten auttamisesta; oman joulun uhraamisesta toisten hyväksi. Vaikka joulua vietetään tiiviinä perhejuhlana, kokee moni jouluun liittyvän myös veljesrakkauden, lähimmäisen rakkauden, jotta kukaan ei jäisi joulusta osattomaksi.

Tällainen ajatus on luonnollinen seuraus päivänsankarin oman elämän jättämästä jäljestä siihen perimätietoon, josta yhä ammennamme. Tiedemiehet saattavat kiistellä siitäkin, oliko Jeesus historiallinen henkilö; elikö hän silloin, kuin väitetään ja liittyvätkö evankeliumien kertomukset hänen elämänsä todellisiin tapahtumiin.

Itse ajattelisin vanhan sananlaskun tavoin: ”Ei savua ilman tulta.” Kaikkea sitä voimavaikutusta ja innoitusta, jota ihmiskuntaan on syntynyt, voisi tuskin olla olemassa ilman elävää sydäntä, joka on osannut vastaanottaa ja ilmentää rakkautta uudella syvemmällä tavalla.

Mitäkö tarkoitan voimavaikutuksella ja innoituksella? No, en niinkään suuria kirkkokuntia mahtiasemineen ja rikkauksineen. Enkä myöskään kiivasta hurmoksellista lahkolaisuutta, vaikka kaikella tuolla voikin olla oma arvonsa ihmisten elämässä.

Varsinaisesti nousee mieleen yksilöitä, jotka sanoillaan ja teoillaan ovat ilmentäneet Jeesuksen kaltaista rakkauden voimaa ja puhutelleet ihmismieliä. Raamatun lehdiltä nousevat esiin Paavalin Korinttolaiskirjeen säkeet rakkaudesta. Ne ovat kuin Jeesuksen puheista taltioituja, vaikka Paavali ei tuntenut Jeesusta henkilökohtaisesti. Sensijaan hän oli kokenut uuden voiman vaikutuksen.

Keskiajalla Franciskus Assisilaisen elämä ja opetukset antoivat esimerkin sisäisen Kristuksen seuraamisesta käytännössä. Hänen puhutteleva nöyryytensä ja pyhä köyhyytensä koskettavat etsiviä ihmisiä tänäkin päivänä.

1800-1900 lukujen vaihteessa oli aika kypsynyt vuorisaarnan uudelleeen löytämiseen. Toki Matteuksen 5. luvun jakeet olivat olleet Raamatussa koko ajan, mutta tarvittiin tunnetun venäläisen kitjailijan Leo Tolstoin henkinen heräymys nostamaan etenkin viisi käskyä, viisi ihannetta esille uudessa valossa käytännöllisiksi elämänohjeiksi, joista moni ammensi voimaa pasifistiselle vakaumukselle.

Tolstoitakin syvemmin vuorisaarnan merkityksen oivalsi suomalainen teosofikirjailija Pekka Ervast. Hänen elämäntyönsä punaisena lankana kulkee vuorisaarnan ohjeiden ymmärtäminen sisäisenä itsekasvatustienä, jonka kulkeminen avaa ihmisessä kanavaa henkiselle tietoisuudelle, Kristus-rakkaudelle.

Pekka Ervast korostaa vuorisaarnan pahanvastustamattomuus periaatteen merkitystä. Hän näkee sen uuden sivistyksen kulmakivenä. Vaikka Jeesuksen elämänymmärryksellä on ikää yli 2000 vuotta, on se yhä radikaali ja tulevaisuuteen viittaava.

Meidän ajallamme ihmiset näkevät yhä selvemmin, että väkivalta ei ole kestävä keino ratkaista ristiriitoja ihmisten, ryhmittymien tai kansojen välillä. Tuli ei sammuta tulta. Sodassa ei ole voittajia – kaikki häviävät. Ihmiset ovat saman elämän lapsia ja yhtä hengessä. Taistellessaan toisiaan vastaan he taistelevat samalla itseään vastaan. Toisia tappamalla tappaa samalla kauneutta ja ihmisyyttä sisällään. Tästä ovat osoituksena sotien synnyttämät murtuneet mielet: sieluntuskat, joita veteraanit kärsivät.


Jälleensyntymien kuluessa olemme kaikki tätä kokeneet: tappaneet ja tulleet tapetuiksi. Olemme rakentaneet muureja ympärillemme ja puolustaneet sitä, mitä omaksemme kutsumme ymmärtämättä, että kaikki on Elämän kädessä ja Elämä sulkee meidät kaikki suureen syleilyynsä. Meillä ei ole mitään hätää elämässä eikä kuolemassa.

Me toivotamme toisillemme joulurauhaa ja koemme, että ainakin jouluna aseiden tulisi vaieta niin sisäisessä, kuin ulkoisessakin maailmassa. Todellinen joulunhenki on aseeton: se sisältää unelman maailmasta ilman sotia, sortoa ja vihaa.

Unelmat eivät ole vain pilvilinnoja. Ne ovat eläviä todellisuuksia ajatusten maailmassa. Me voimme antaa unelmille siivet uskomalla hyvän toteutusmahdollisuuksiin. Me voimme tehdä omalta osaltamme unelmista totta. Me voimme omistaa elämämme rauhan ja veljesrakkauden ihanteille, jotka siten tulevat askeleen lähemmäs kaikkia ihmisiä.




keskiviikko, 6. joulukuu 2017

Hyvä Suomi

Liisa Siltanen

Itsenäisen 100-vuoden ajastasi olen elänyt 60-vuotta. Ymmärrän toki, että Suomen kansa  on iältään paljon vanhempi ja kulkenut monien tapahtumien kautta ollakseen kypsä  itsenäisyyteen aivan kuin lapsi, joka tarvitsee omat oppivuotensa kasvaakseen aikuisuuteen.  Pekka Ervast kirjoittaakin, että jokaisen itsenäisen kansan takana on aina kansallishaltija,  joka sen kulkua ohjaa. Onneksemme meilläkin on ja vieläpä viisas sellainen, jonka  henkiseen läheisyyteen olen aina toivonut yhä syvemmin pääseväni. Miksi? Koska Sinulla,  kutsun sinua Väinämöiseksi, on tieto siitä, mitä tämä kansa kaipaa ja mikä on tämän kansan  henkinen tehtävä. 

Siksi en niin paljon halua miettiä menneisyyttäsi itsenäinen Suomi. Sitä kyllä mietitään jo  ihan tarpeeksi. Tänäkin itsenäisyyspäivänä taas muistellaan talvisotaa ja näytösluontoisesti  sotilaat marssivat ja sotakalusto esittäytyy. No, muistoissa ei voi loputtomasti elää, vaikka  kuulenkin jo jostain äänen: Sinäkö et arvosta sotiemme veteraaneja? Tottakai arvostan.  Luulenpa, että minun ikäisteni suvuista jokaisesta löytyy jokin veteraani, mutta luulenpa,  että heistä suurin osa kokemuksen syvällä äänellä toivoo: Ei enää sotaa. Tervehdys sinulle  ja onnea Usko-setä, joka huutolaispojasta kasvoit puolustamaan tätä maata sen jokaikisessä  sodassa Lapinsota mukaanlukien. Olet jousimies kuten minäkin ja täytät tässä joulukuussa  95-vuotta. Huolimatta sirpaleista keuhkoissasi, niitä ei ole ollut sydämessäsi. Olet  lempeinpiä tapaamistani ihmisiä. 

Ehkä toisin kuin monet muista suomalaisista, en halua tai pysty olemaan vielä maailman  kansalainen. Minulla ei ole siihen riittävästi näkökykyä tai viisautta. Voin vain toivoa, ettei  tänne liikaa rantaudu jokin amerikkalainen” hömppä”-malli kaiken aineellisuuden ja  materian voimasta. Luulen, että minun itseni ja samalla Suomen on ensin löydettävä oma  sisäinen itsensä, opittava sellaista sydämen viisautta, joka osaa lämmöllä ja rakkaudella  vastaanottaa vaikkapa rajojemme ulkopuolelta tulevia elämänetsijöitä ja muuttajia.. Se ei  kuitenkaan voi tapahtua ennenkuin kansa ja minä henkisesti kasvamme ja opimme  arvostamaan omaa ainutlaatuista kulttuuriamme, sen perintöå ja voimaa. Me olemme pieni  kansa, jolla on suuri tehtävä. 

Joskus aikoinaan, kun siteerasin kommentissani omaa runoani, eräs ihminen totesi, ettei  koskaan ollut kuullut ihmisen siteeraavan itseään. Aion tehdä sen taas, siitähän voisi tulla  tavaramerkkini. Kerran hyväksi todettu, niin mitäpä sitä muuttelemaan. 

Ollaan Kalevan kansaa, Väinämön väkeä 

Edessä elämä , ihana näkymä 

ihmisyyden seppänä Suomesta takoa 

kansaa ilman sotaa ja aseita 

Tervetuloa Aseeton Suomi.....       


maanantai, 2. lokakuu 2017

Omantunnon mukaan

Heli Peltola

Monenlaiset asiat ovat taas tänäkin syksynä ylittäneet uutiskynnyksen, mutta erityistä hämmästystä herätti  ainakin minussa se, että kansanedustajille ilmoitettiin ihan erikseen, että nyt saatte äänestää  omantuntonne mukaan tulevassa alkoholilakiäänestyksessä. Terveellä järjellä ajateltuna tuntuu, että  niinhän heidän tulisi aina toimia. Eli asiasta joutuu tekemään sellaisen arvion, että kansanedustajat  saattavat todellakin joutua tekemään päätöksiä omantuntonsa vastaisesti joissakin kysymyksissä, jos  puolueen kanta niin vaatii. Siis Iuovuttamaan yksilöllisen, inhimillisen päätäntävaltansa jollekin ylemmälle  taholle ja toimimaan vain sen väilikappaleena omasta eettisestä näkökannastaan välittäimättä. 

Erityisesti tuntuu, että omaatuntoa tarvittaisiin juuri silloin, kun tehdään päätöksiä asevarustelun ja  sotilasliittoneuvottelujen suhteen. Uskon nimittäin ihmisen omaan kehittyneeseen arvoajatteluun,  inhimilliseen rauhantahtoon ja rohkeuteen seistä ajatustensa takana. Jos omantuntonsa mukaan  äänestäiminen olisi aina mahdollista ja vakiintunut käytäntö, silloin ihmiset voisivat jo edustajaansa  valitessaan tietää, mikä kanta hänellä on esim. juuri asekysyksen suhteen ja voisivat myiis Iuottaa hänen  pysyväin kannassaan. Suuri osa suomalaisista ei halua Suomen liittyvän mm Naton jäseneksi, jolioin olisi  luontevaa äänestää juuri sen kannan omaavaa ehdokasta valtion päättävän elimen jäseneksi. 

Siten rauhanomaisten tekojen kannatusprosentti ja miksei äänestysprosenttikin nousisi ja ymmärrettäisiin  myös päättäjien tasolla se yhtälö, että sotilasmenojen kasvattaminen ei vain lisää sodan uhkaa, vaan  samalla myös vähentää verovarojen suuntautumista tulevaisuudelle täirkeisiin kohteisiin, kuten lasten  hyvinvointiin, koulutukseen, mielenterveyspalveluihin, vanhusten hoitoon jne.  Ne merkittävät asiat, jotka ovat muodostuneet kansamme niin historian kuin nykyhetkenkin  merkkipaaluiksi Iöytyvät kulttuurista, neuvottelutaidosta, tieteestä, mikseipä joskus urheilustakin, eivät  suinkaan varustelun tai muun militaristisen voimannäytön sektorilta. Ja luonnollisesti sitä puolta, joka on  meille luontaista, olisi järkevää ja suorastaan velvoittavaa tukea ja kannustaa. Sitä kautta myös vahvistuisi  yhteytemme kaiken perustaan, kansamme henkisiin juuriin, jotka ovat Pekka Ervastin mukaan lujasti kiinni  väkivallattomuuden ja henkisen tiedon arvostamisessa ja jota kautta mytis Suomen tehtävää aseettomana  kansana voitaisiin lähestyä. 

Kaikkihan lähtee aina yksilöistä. Jos kokisimme tulevamme tuetuiksi sisäisissä rauhanpyrkimyksissämme ja  halussa elää sovussa niin luonnon kuin toistenkin ihmisten kanssa, kuuluivatpa toiset ihmiset sitten samaan  kansakuntaan tai eiväit, asuivatpa he sitten lähellämme tai rajan toisella puolella, osaisimme lopulta luopua  elämänvoimaa kuluttavasta vihollisuusajattelusta tiedostaessamme sen tosiseikan, että eläman edessä  olemme lopulta kuitenkin henkisen olemuksemme nojalla yhdenvertaisia.

      

maanantai, 27. helmikuu 2017

MILJARDEJA ASEISIIN - HÄMMENTÄVÄÄ

 Jos näemme jonkun henkilön kadulla uhoavan aseillaan, hälytämme sairasauton tai virkavallan paikalle. Hyvä niin, koska kertoohan se epäterveestä käyttäytymisestä. Kyseinen ihminen tarvitsee apua. Mutta kun valtiollisesti toimitaan samoin, siis esitellään suuria asehankintoja, niin se onkin hyväksyttävää, vaikka samaan aikaan annetaan ymmärtää, että Suomella ei ole vihollisia. Mikä mielestäni onkin totta. Meillä ei ole vihollisia.

 Hämmentävää tässä kuviossa on se, kuinka palvelualoilta esimerkiksi vanhusten hoidosta ja sairaaloista vähennetään työntekijöitä, kun ei ole varaa hoitohenkilökuntaan. Tai että sotaa pakoon tulleita turvapaikanhakijoita ei voitaisi ottaa riittävästi vastaan, koska ei ole varaa heidän ylläpitoon. jne

 Onko siis ymmärrettävä, että meillä Suomessa ei ole varaa ihmisten suojeluun tai hoitoon, mutta -maanpuolustukseen vedoten- valtavien asetehtaiden tukemiseen miljoonia kyllä riittää. Se on surullista, koska tiedämme, että vihanpito ei lopu sotimalla. Siihen tarvitaan neuvottelutaitoisia ihmisiä. Ihmisiä, joilla on moraalista selkärankaa ymmärtää erilaisia näkökantoja ja silti olla asettumatta kenenkään puolelle. Ja joilla on näkökykyä löytää yhteinen sävel tai kieli haastavissa tilanteissa.

 Sentähden olisikin toivottavaa, että alettaisiin enemmän kiinnittää huomiota käytännön rauhankasvatustyöhön. Jumalten viisaus puhuu esimerkiksi keskinäisten pelkojen ja uhkakuvien kääntämisestä luottamukseksi; toisin sanoen siitä, miten hyvällä voitetaan pahaa. Kansamme hyvinvoinnin tähden tällaisia taitoja tarvitaan aina. Sen työn todellista arvoa rauhaan rakentumisessa ei ole vieläkään opittu ymmärtämään.

  Päivi Aikioniemi

  • Blogin tarkoitus

    Tämä on Ihmisyyden tunnustajien yhteisblogi, jossa on tarkoitus vapaamuotoisesti julkaista uutta ja vanhaa: kirjoituksia, kuvia, runoja, tarinoita ja siten kertoa yhteisömme jäsenten elämästä ja ajatuksista.