Ompelija Neulanen oli kyllästynyt työhuoneensa epäjärjestykseen, sillä hän oli huomannut kuinka paljon turhaa aikaa kului tavaroiden etsimiseen, vaikka hän tiesi niiden siellä olevan. Jotenkin sotkussa olevilla tavaroilla näytti olevan taipumus vallata koko se pieni työtila, jota hän tarvitsi työnsä tekemiseen. Oli tullut  aika panna piste ainakin jollekin pienelle, mutta jo rönsyilevälle  asialle tavaroiden saralla. Hän aloitti napeista. Säästäväisenä ihmisenä hän oli niitä vuosien varrella keräillyt runsaastikin vanhoista vaatteista ja saanut ystäviltäkin vähän kuin ajatuksella:  ”Kun en näitä poiskaan viitsinyt heittää, niin ajattelin, että ehkä  sinulla on käyttöä...??” 

No, olihan hänellä käyttöä, mutta miten käyttää, kun kaikki oli  levällään eikä samaa nappisarjaa tuntunut koskaan löytyvän riittävästi. Vaikka nappeja olisi ollut yllin kyllin, niin sekasotkusta  niitä ei jaksanut etsiä ja helpoin tapa oli mennä kauppaan ja ostaa  uusia. Ei ainakaan kulunut turhaa aikaa kiireisellä ihmisellä. Siihenhän tämä nykymaailma pyrkikin; osta, osta, kuluta, kuluta -  rahallahan siitä lamasta selvitään. 

Silti jokin hänessä kääntyi kuitenkin oman oppimestarinsa ajatusten puoleen. Hän muisti mm. tapauksen, jolloin vanhan talon  vintti siivottiin uudenlaiseen käyttötarkoitukseen. Paljon erilaisia  tavaroita ja vanhoja vaatteitakin löytyi, jotka hän, Neulanen, kovalla työllä lajitteli poismeneviin ja säilytettäviin. Iso röykkiö  poismeneviä vaatteita kertyi pihamaalle, joista hän ajatteli pääsevänsä eroon joko polttamalla tai viemällä kaatopaikalle. Mutta  kun paikalle saapui oppimestari, tämä silmäili röykkiötä hyvin  tutkivasti ja silmäili tutkivasti myös Neulasta. ”Nämäkö siis ovat  mielestäsi tarpeettomia?” hän kysyi. ”No, ei nyt tarpeettomia,  mutta keinokuituisia ja mitä niillä tekisi...?” vastasi Neulanen  hämmentyneenä. Kuitenkin niin siinä kävi, että niistä poismenevistä tehtiin matto ja se matto palveli pitkään kylmän betonilattian peitteenä saunomaan mennessä. Liekö palvelee vieläkin, sitä  Neulanen ei tiedä, vai joko uudenajan poispyyhkäisevät tuulet tai  kuluttavan ajan pyörivä hammas on sen syönyt? Kaikki tuo pani  kuitenkin miettimään joskus niin turhalta näyttävän aineen tarkoitusta ja sitä kuinka paljon siihen on energiaa sisällytetty. Saati  sitten ne ehtyvät luonnonvarat - ja köyhyys jossain muka muualla ja ajatus siitä, että mitä me ihmiset oikeasti elääksemme tarvitsemme. 

Neulasen puhelin soi. Hänen vanha ystävänsä soitti kyselläkseen kuulumisia. On hyvä, että ihmisellä on ystäviä, sillä me tarvitsemme toisiamme. Ystävä kysyi: ”Mitä puuhailet?” Neulanen  vastasi, että järjestelee nappeja. ”Järjestelet nappeja? Eikö sinulla  nyt parempaa tekemistä ole näin kauniina päivänä`?” ystävä ihmetteli. No, ehkä olisikin, ajatteli Neulanen, mutta nappien kiehtova maailma oli sillä hetkellä saanut hänet valtoihinsa. 

Tällä hetkellä menestyvät suomalaiset peliyhtiöt voisivat kyllä  oikeutetusti todeta, ettei tässä napeilla pelata, mutta Neulanen näki napeissa jotakin syvällisempääkin; veljellisen yhteen liittävää  ja lämpöä tuovaa. Ajatellaanpa elämän tuulisia ja kylmiä viimoja.  Jos ihminen sinne syöksyisi takki auki rehottaen, niin kylläpä  pian muistuisivat napit mieleen ja napituksen jälkeen elämä voisi  ainakin melkein hymyillä. Jos ei ihan hymyillä, niin ainakin lämmittää. Niin turvallisen tunteen voivat pelkät napit tuoda tullessaan. 

Yhden napinkin, saati useamman napin puuttuminen, voi saada  elämässä jopa mullistuksia aikaan. Niinhän kävi Rosvo-  Roopellekin. Hän joutui lesken edessä nöyrtymään ja laulun tarina kertoo, että ”yks” nappi oli irti, hän ompeli sen kiin, ja samalla  hän ompeli myös sydämensä siin.” Ompelija oli tietenkin tuo leski, joka suuresta rakkaudestaan päätti auttaa tuota poloista rosvo-  parkaa, joka taas joutui tuon lesken puolisoksi tämän napinompelun takia. Siihen, miten laulu päättyy, että ”sillä lailla Rosvo-  Roope hiljaa hirtettiin”, Neulanen ei halua kommentoida, vaan  päätti juoda kupin kahvia. Samalla hän ajatteli, että kyllä monestakin rakkaudentunteesta on tässä maailmassa nappeja ommeltu.  Kuinka moni äiti, mummu tai tyttöystävä on rakastettunsa nappeja ommellut, saatikka tyttöystävistä vaimoiksi tulleet naiset lapsilleen tai aviomiehilleen. No, hyvä on. Kyllä miehetkin nykymaailmassa napinompelun taitavat, ehkä paremmin kuin vaimonsa, ajatteli Neulanen, tuntien itsensä nykyaikaiseksi tasa- arvoihmiseksi eikä niinkään vanhan aikakauden museojäänteeksi.  Pääasia, että napit pysyivät arvossaan. 

Tumma pilvi laskeutui Neulasen napinlajitteluhetkeen. Yhtäkkiä hän muisti ikävän asian, jolle hänen oli taas uhrattava hetki  aikaansa. Entä, mitä tapahtui silloin, kun napit olivat vastakkain?  Syntyi hankauskitkaa, jännitteitä ja tuota turhaa uhittelua. Kaikki  nappien luoma lämpö uhkasi muuttua vastakohdakseen. Napit eivät enää liittäneetkään yhteen, vaan törhöttivät kuin tinasotilaat  toisiaan vasten. ”Minä olen kaunein, minä tiedän parhaiten, minä  olen isompi ja voimakkaampi, minä olen parhain, paras, paras,  parhaimmistonappi.” Neulanen sulki korvansa. Ei, hänen nappinsa eivät riitele. Ne ovat aseettomia. Ne haluavat vain luoda lämpöä maailmaan. Ne ovat nappeja, Neulasen aseettomia nappeja,  ja silloin napit eivät ole vastakkain, vaan liittävät sydämet yhteen. Ainakin niin Neulanen halusi. 

Neulasella ei ollut kiire, joten sanonta ”lentää kuin nappi housuista”, ei hänelle sopinut. Sellaista kiitolentoa ei hänen elämänsä  ollut ollut. Hänellä oli ollut aikaa miettiä ja ihastella elämää, niin  kuin nyt nappeja. Eikä hän ollut huomannut, että nappienlajittelu  olisi mitenkään vaikuttanut hänen elämäänsä. Hän aukaisi ulko-oven ja päästi kissan ulos sanoen: ” Menepä nappisilmä nyt haistelemaan vähän raitista ilmaa.” 

               Marja-Liisa Siltanen