Riitta Pietilä

Minä haluan elää maailmassa, jossa ei sodita. Minä haluan, että kaikki saavat elää maailmassa, jossa ei sodita. Siis??????? Tämmöisenä aikana, kun maailmanlaajuinen virus on saanut ihmiset järjettömästi syyttelemään toisiaan perheissäkin, kun Suomi on vahvistanut historiansa kalleimman hävittäjähankinnan ja Ukrainan räjähdysherkkä tilanne odottaa vai sitä yhtä kipinää. ( Joka pari päivää tämän kirjoitettuani jo leimahti liekkiin.)

Olenko minä tyhmä? En. En tiedä yhtään järkisyytä, joka osoittaisi, että sota on parempi kuin rauhantila, diplomatia tai edes jonkinlainen neuvotteluyhteys. En myöskään tunne yhtään ihmistä, joka sanoo haluavansa sotaa, mutta tunnen monia, jotka ovat paenneet sotaa ja väkivaltaa – koska haluaisivat elää rauhassa, niinkuin kaikki tuntemani ihmiset. Mutta jos kukaan ei tahdo sotaa, niin miksi niitä silti syntyy? Tai oikeammin, miksi niitä järjestetään, sillä kun seuraa uutisia, ei voi välttyä ajatukselta, että tässä nyt lietsotaan ja suorastaan odotetaan sitä. Kysytäänpä, kuka sodasta hyötyy? Ihmisetkö, jotka menettävät kotinsa, työnsä, elantonsa ja perheensä? Vaiko sotilaat, jotka menettävät kenties jäsenensä, mielenterveytensä ja ihmisyytensä? Häviäjätkö tai näennäiset voittajatko, jotka molemmat kärsivät monenlaisia tappioita? Ainoita hyötyjiä ovat asetehtailijat ym toimijat, jotka konflikteilla rikastuvat.

Jos siis sodassa ei ole voittajia, niin eikö olisi kaikkien osapuolien etu ratkaista kiistat neuvotteluteitse jo ennen koko suurta hävitystä. Koska neuvottelupöytään on lopulta kuitenkin palattava, jos ylipäätänsä aiotaan jotenkin elää ja toimia.

On yleinen väittämä, että sota on välttämätön paha. Onko se totta? Jos minä en tahdo ketään lyödä, kiduttaa, enkä tappaa yksityishenkilönä, miksi siihen pitäisi suostua sodan nimissä. Tai minkään aatteen tai uskonnon nimissä? Onko meillä oikeus kieltäytyä väkivallasta, jos meitä siihen painostetaan? Mielestäni ei vain oikeus, vaan velvollisuus. Näin tehdessään ihminen voi kyllä tulla vangituksi, jopa tapetuksikin tomintansa vuoksi, mutta ei se tee siitä toiminnasta väärää. Minulta on usein kysytty, mitä tekisin, jos joku kadulla kulkiessamme hyökkäisi ystäväni kimppuun. Minulla ei ole siihen varmaa vastausta, mutta en ole kovin kookas, enkä edes harrasta mitään itsepuolustuslajia. Minä en ole elämässäni joutunut fyysisen väkivallan kohteeksi, ellei lasketa paria huonosti tähdättyä nyrkiniskua. Mutta ei kai tarvitse kokea väkivaltaa, voidakseen olla siitä jotain mieltä. Kaikki ymmärtävät kyllä, mitä se aiheuttaa ja miltä väkivalta tuntuu, niin fyysinen kuin henkinenkin.

Ehkä tämän kaiken takana on syvimmiltään kuolemanpelko. Kuolema on kuitenkin itse asiassa yhdistävä tekijä meidän ihmisten kesken, sehän kohtaa aikanaan meitä jokaista, tavalla tai toisella. Ehkä on sitten kuitenkin enemmän kysymys siitä, miten ja minkälaista elämää haluan elää. Jos minä voin elää vain tappamalla toisen ihmisen, en tiedä tahtoisinko. Tai edes pystyisinkö.

Minä en usko väkivaltaan, minä uskon hyvään. Hyvään itsessäni ja kaikissa ihmisissä, tässä elämänärjestyksessä ja maailmankaikkeudessa. Olenko siis naiivi? En. Koska hyvyys sen monissa muodoissa on kaikista sodista huolimatta se asia, joka pitää maailman koossa, yhteiskunnat toimivina, perheet ja yhteisöt yhdessä ja ihmiset ihmisinä. Väkivalta rikkoo ja hajoittaa, välittäminen, auttaminen ja rakkaus parantaa, nostaa ja rakentaa. Niinäkin hetkinä, kun olemme masentuneita, uupuneita ja toivottomia, pienikin ystävällinen ele, sana, halaus voi auttaa meidät sen hetken yli. Kyky ymmärtää erilaisia ihmisiä on tärkeä, erilaisuus ei ole uhka eikä etu, se on vain erilaisuutta. Ihmisinä olemme samanlaisia; ajattelemme, tunnemme, toimimme. Ja haluamme elää rauhassa ja toteuttaa omia unelmiamme.

Ymmärrän kyllä, etten minä saa kaikkia maailman sotia loppumaan, mutta minä voin opetella kohtelemaan kaikkia kohtaamiani ihmisiä inhimillisesti, heitäkin, joiden kanssa olen isosti eri mieltä. Voin oppia ratkaisemaan erimielisyyksiä  ilman painostamista ja väkivaltaa ja silloinhan minä estän sodat omassa maailmassani. Ja mitä useampi ihminen niin tekee, sitä vähemmän sotia maailmassa.

Usein sanotaan, että ei ihminen osaa eikä voi, mutta näinä yhteisöelämän vuosina olen oppinut ainakin sen, että ihminen voi paljon, enemmän kuin luuleekaan. Meissä kaikissa on mahdollisuutena kaikki hyvä ja kaunis mitä kuvitella saattaa ja vielä paljon enemmän. Paljon hyvää ja kaunista. Minä uskon siihen, minä näen sitä joka päivä. Ja minä koetan tehdä siitä totta joka päivä. Koska minä haluan elää maailmassa, jossa ei sodita.